Syömishäiriö syvällä päässäni

Yritän pakata tavaroita. Päähän sattuu ja ajatuskin tavaroiden etsimisestä ja suunnittelusta käy hermoille. Tuntuu, kuin päässä olisi auki kymmenen välilehteä ja yritän jotenkin löytää oikean lehden, jossa kerrotaan mitä mun pitäisi pakata.

Laukku löytyy viimeisestä nurkasta. Perillä on lunta, kotona ei. Jostain pitäisi löytää välilehti, jossa lukee mitä mulla oli viime talvena päällä. Toppahousut. Toppahousut ovat vaatehuoneen hyllyllä kaiken muun takana. Toppahousut eivät mahdu jalkaan. Tai mahtuvat, mutta nappi ei mene kiinni. Herran vitun jumala. Mä olen viime talveakin isompi. Kaikki vaatteet alkaa yhtäkkiä kiristää. Pelkkä ajatus toppahousuista sai mut paisumaan monta kiloa. Ääni päässä huutaa; älä syö enää. Kun kotona on talvi, mahtuvat housut taas jalkaan. Niiden on pakko mahtua. Kuuntelen syömishäiriön ääntä, mutta samalla tiedän sen valehtelevan. Housut eivät tule mahtumaan jalkaan tänä talvena. Tuskin seuraavanakaan.

On myös ennemmän kuin fine ostaa isoin vaatekoko. Kokolaput eivät määritä meitä.

Mustaa ja valkoista

Ratkaisu on mustavalkoinen. Kaikki on aina mustaa ja valkoista. Osta uudet housut tai aloita liikkuminen ja lopeta syöminen. Pelottaa. Miten talvivaatteet ovat aina kompastuskivi. Talvivaatteet aiheuttavat ahdistuksen, joka ei vain lähde pois. Se palaa joka kerta, kun tunnen nälkää. Joka kerta, kun täytyy syödä. Joka kerta kun näen itseni peilistä. Joka kerta, kun puen tai riisun. Se ei jätä enää rauhaan. Tervetuloa talvi.

Kuitenkin kaikesta huolimatta mä olen lähdössä aamulla talveen. Mun on saatava tavarat kasaan. Valehtelenko, että unohdin toppahousut kotiin? Mitä jos joku tarjoutuu lainaamaan omiaan. En voi sovittaa niitä. Tiedän ettei ne mahdu. Mitä jos joku ehdottaa, että mennään ostamaan uudet? Kaupasta ei voi löytyä tarpeeksi isoja housuja. Tiedän, ettei mikään mahdu päälle. Talvi tai ei; minä pärjään ilman toppahousuja.

Syömishäiriö päässäni

Syömishäiriö tunkeutuu sisään aivoihin. Tai siitä on jo kauan, kun se ensimmäisen kerran ilmoitti olemassaolostaan ja sen jälkeen se on tunkeutunut lonkeroineen syvälle mun aivoihin. Siitä eroon pääsy tuntuu täysin mahdottomalta. Vaikka, syömishäiriö ei ole tällähetkellä hallitsevalla paikalla aivoissani, silti sitä on mahdoton hiljentää. Syömishäiriö saa mut pidättelemään itkua, kun sovitan toppahousuja. Se saa mut tuntemaan itseni täysin arvottomaksi.

On helppoa olla kehopositiivinen kaikkia muita kohtaan. Mä hyväksyn kaikki muut omina itseinään. Hyväksyn jokaisen kehon ja olen avoimesti kehopositiivisuuden puolella. Niin kauan kun ei puhuta omasta kehostani. Ristiriita on suunnaton. Miten voin samaan aikaan sanoa kaikkia kehoja kauniiksi, kun vihaan omaani? Vihaan kehoani, koska toppahousut eivät mahdu kiinni. Ehkä vika onkin housuissa, eikä kehossani?

Saatanan housut

Jumitan toppahousuihin ja laukku jää puoli tyhjäksi. Omat ja lapsen vaatteet on kaikesta huolimatta pakattava. Aivoni antamat käskyt eivät mene käsiini asti. Kehoni ei tottele aivojen ohjeita. Ainoa asia, josta on apua on laittaa äitille viesti; monetko toppavaatteet lapselle on pakattava. Lapsella on mukaan kolmet sopivan kokoiset toppahousut. Päätän itse pärjätä ilman toppahousuja ja harkitsen hetken leikkaavani housut saksilla suikaleiksi. Harkitsen istuvani kodinhoitohuoneen lattialla heittelemässä housusilppua ilmaan samalla, kun nauran hullun psykoottista naurua.

Jokin pieni järjen ääni käskee kuitenkin jättämään tämän väliin ja sullon housut vaatehuoneen perimpään nurkaan. Päätän, ettei niitä ole enää olemassa. Päätän vian olevan housuissa. Ei kehossani vaan housuissa. Silti ällötys ei vain lähde. Viha omaa kehoa kohtaan ei ole helppoa jättää taakse, kun on pitänyt sitä totuutena lähes koko elämänsä.

Voisin kirjoittaa tähän loppuun, että #allbodiesaregoodbodies ja #bodypositivity vittu hip hei. En kuitenkaan kirjoita. Kehopositiivisuudessa ei ole kyse oman kehonsa rakastamisesta ja onnittelut jokaiselle, jotka pystytte siihen. Kyse on hyväksymisestä ja siitä, ettei itsensä rakastamisen ainoa vaihtoehto ole aktiivinen vihaaminen. Jo neutraalit tunteet omaa kehoa kohtaa riittävät. Se, että ongelma ei ole, että olen liian iso toppahousuihini vaan housut ovat liian pienet. Vika on housuissa ja uusia saa kaupasta. Peloistani huolimatta sopivan kokoisia housuja jokaiselle on olemassa.

Lopuksi tehtävä jokaiselle; älkää vihatko itseänne. Vihatkaa vaikka niitä saatanan housuja.

Jaa tämä kirjoitus:

1 kommentti artikkeliin “Syömishäiriö syvällä päässäni

  1. Täältäkin löytyy yksi housujen vihaaja…..
    Pesukone tai ilmastonmuutos syynä niiden pienenemiseen…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.