Vuoden viimeinen päivä

Jaa tämä kirjoitus:

Vuosi 2020 on vihdoin ohi. Oli aika, kun en uskonut näkeväni vuotta 2021, mutta tässä ollaan. Vuosi 2021 on mulle totaalinen kysymysmerkki. Vuosi, jolle ei ole odotuksia. Vuosi, joka voi tuoda tullessaan mitä vain. Mä katson tällähetkellä vuotta 2021 hyvin pessimistisestä näkökulmasta. Yritän löytää positiivisia ajatuksia. Ainoa positiivinen ajatus on tällä hetkellä se, että mä nukuin viimeyönä ja eilen oli oikeasti hyvä vuoden vaihteen vietto.

Unettomuus

Edellisyönä heräsin ennen neljää aamuyöllä. Aamulääkkeiden jälkeen yritin epätoivoisesti nukkua uudelleen. Väsymys oli helvetillinen, mutta nukahtaminen mahdotonta. Kun Topias tuli töistä, otin tarvittavaa Ketipinooria ja Tenoxin. Kuvittelin niillä nukkuvani, mutta uni ei vain tullut. Lopulta valvoin lähes vuorokauden ennen kuin sain nukahdettua. Viimeyön seitsemästä tunnista unta oon enemmän kuin onnellinen.

Venlafaxinin purku

En keksi unettomuudelle muuta syytä, kuin pienennetyn Venlafaxin annoksen. Annosta on pienennetty vasta 37,5 mg, mutta oireet tuntuvat sietämättömiltä. Unettomuuden lisäksi eilen alkoivat pienet sähköiskut käsissä ja jaloissa. Ne ovat hyvin pieniä, eivätkä kipeitä. Lähinnä vain uskomattoman ärsyttäviä.

Tuntuu epäreilulta, että lääke josta ei ollut mitään apua on näin helvetillinen purkaa. Kiukuttaa. Vituttaa.

Uudenvuoden kemut

Uudenvuoden vieton suunnitelmat menivät uusiksi, kun Topiaksen vanhemmat tarjoutuivat ottamaan lapset mukaan mökkeilemään. Aikaisemmin olisin kiljunut riemusta, kun uusivuosi olisi ollut lapsivapaa. Nyt mä olin kiitollinen siitä, että ei tarvitsisi esittää lapsille, että olen innoissani vuoden vaihtumisesta. Kiitollinen siitä rauhasta, jonka lapsivapaa toisi.

Mä olin selvinpäin, ilma tippaakaan alkoholia. Ilta oli siitä huolimatta mukava. Vietettiin uusivuosi äitinä, äidin miehen ja siskoni kanssa ruuan, karaoken ja visailupelin parissa.

Mulla oli hauskaa. Mä nauroin, Kaikki naurettiin vatsalihakset kipeiksi. Mä olen onnellinen mun perheestä.

Päivä kerrallaan

Mä yritän pärjätä päivä kerrallaan. Oikeasti ehkä muutama tunti kerrallaan. Nyt tätä kirjoittaessa päätän, että iltaan asti olen kotona. Pelkään Venlafaxinin lopetusoireiden vievän mut takaisin osastolle. Tällähetkellä en toivo elämältä mitään muuta, kuin sen että pystyisin nukkumaan

Muutama tunti kerrallaan vuoden ensimmäistä päivää eteenpäin.

Seuraa instagramissa ja facebookissa.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.