Lähdin tänään osastolta toivottavasti viimeiseen kotiharjoitteluun. Pakkasin mukaan jo koko omaisuuteni, jota oli vajaan kuuden viikon aikana kertynyt yllättävän paljon. Vaikkapa ensimmäisellä viikolla mukaan ottamani kirja, joka oli nyt pölyn peitossa ikkunalaudalla. En ollut lukenut sitä sivuakaan koko jakson aikana. Maanantaina menen käymään vielä osastolla T8. Tapaan lääkärin ja käydään läpi psykologin tutkimuksen tulokset ja muokataan vielä lääkitystä. Lääkäri meinasi, että ainakin opamoxia pitää vähentää. En ollut asiasta vielä samaa mieltä
Huomaan kotona nyt enemmän epävakaita- ja ADHD-piirtetäni. Tai osaan kiinnittää niihin paremmin huomiota. Huomaan ottavani turhia kierroksia. Olen paljon rauhattomampi kuin osastolla, mutta silti saamatta mitään aikaan. Mun pitää oppia rauhoittumaan, mutta se on mulle enemmän kuin vaikeaa.
Huomaan, etten todellakaan ole vielä kunnossa. Mieliala on jatkuvasti joko tai. Joko saan kymmenen suunnitelmaa, jotka pitäisi toteuttaa heti tai makaan paikoillani saamatta yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Ärsyynnyn uskomattoman helposti pienistäkin asioista. Siskoni oli illalla käymässä. Alettiin kaikki yhdessä Topiaksen ja Julian kanssa suunnitella totaalista järjestyksen vaihtoa. Mä olisin halunnut toteuttaa suunnitelman heti, mutta onneksi muut jarrutteli. Huomasin itsekin, että sain aiheesta vähän liikaa kierroksia mittariin. Tajusin onneksi, että nyt on iltalääkkeiden aika. Kiitos opamox. Se menee edelleen jatkuvana.
Tuntuu vaikealta, että nyt mun pitäisi oikeasti opetella tuntemaan omat rajani. Pysähtyä ja yrittää hengittää. Se tuntuu vaikealta. Toivottoman vaikealta.
Seuraa @idamoihei instagramissa ja saat tiedon uusista postauksista !