tDCS-hoidon viimeinen viikko

Jaa tämä kirjoitus:

Aivojen tasavirtastimulaatio hoitokertoja on jäljellä kaksi. Enää kaksi aamu heräämistä ja raahautumista sairaalalle. Jokaisena aamuna lähteminen on tihkaissut enemmän kuin edellisenä. Joudun pakottamaan itseni liikkeelle ja tähän asti olen siitä selvinnyt. Onneksi enää kaksi jäljellä.

Hyödyt

Mä koen olevani vähän tasapainoisempi, kuin ennen hoidon alkamista. Mielialat eivät enää sahaa nollasta sataan niin voimakkaasti ja niin usein. Ainakaan ihan joka päivä.

Mielialassa en ole huomannut muutoksia. Tänään tehtiin masennustesti viimeisen viikon kunniaksi ja edelleen sain pisteitä yli vaikean masennusen rajan, joka sinänsä ei yllättänyt. tDCS-hoito ei siis tuonut ihmeparanemista, mutta ainakin suunta on oikea.

Haittavaikutuksista väsymys on ollut ainoa. Joka päivä hoidon jälkeen olen hullun väsynyt. Toki ryhmässä sosiaalisuuskin väsyttää. Mun on vaikea olla hiljaa ja olla vastaamatta kysymyksiin ensimmäisenä.

Viimeinen viikko

Alussa sähköelektrodit nipistelivät iholla, kuin nokkonen olisi polttanut. Nyt en ole huomannut enää mitään tuntemuksia. Ei nipistelyä ja välillä pitää tarkistaa onko kone vielä päällä vai vilkkuuko näytöllä Checko contakt! joka aika usein viimeisillä minuuteilla alkaa lukea näytössä.

Mä olen tyytyväinen itseeni, että olen päässyt joka päivä paikalle. Se olikin mun ainoa tavoite näillä neljälle viikolle. Bussilla kulkeminen on ollut opettelua. Mukavuusalueelta poistumista. Siihenkin mä olen tyytyväinen. Olen pärjännyt ihan itse.

Tyhjyys

Vaikka mä odotan innolla ryhmän loppumista, silti mua pelottaa ensi viikko. Pelkään, että mut valtaa tyhjyys. Tyhjyys siitä, ettei päivissä ole enää pakollista menoa. Ei ole mitään syytä miksi pakottaisin itseni liikkeelle.

Tyhjyyden tunteet kuuluu epävakauteen, mutta olen oppinut tunnistamaan niitä vasta nyt. Nyt kun osaan varautua niihin ja tiedän mistä ne johtuvat olen alkanut pelkäämään niitä. Pelkäämään sitä tyhjyyttä, kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään. Näen jo itseni maanantai aamuna pyörimässä ympyrää, kun en osaa olla enää yksin ja ilman päämäärää.

Mun täytyy opetella taas uusi rutiini päiviini. Tavallaan mä olen jo tottunut tähän, että lähden kotoa joka aamu. Nyt mä haaveilen siitä, että maanantai aamuna mikään ei pakota mua ylös sängystä. Silti tiedän, että juuri se mua ahdistaa. Mikään vaihtoehto ei ole hyvä.

Seuraa instagramissa ja facebookissa.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.