Tasan kuukausi

Jaa tämä kirjoitus:

Mä olen ollut osastolla T8 nyt tasan kuukauden. Tää on ollut ehkä elämäni nopein kuukausi. Tuntuu kuin olisin ollut täällä vasta muutaman päivän. Mulla on täällä hyvä olla. Turvallinen olla. Mä oon saanut uusia ystäviä, joihin mä haluan pitää yhteyttä vielä kotiutumisen jälkeenkin. Psykiatrinen osasto ei ole enää niin mystinen, kuin se joskus mulle oli. Täällä ei ole paha olla. Osasto on pelastanut mut.

Kun mä 26.10 tulin osastolle, tilanne oli ettei mua uskallettu jättää enää kotiin yksin. Lääkäri oli kieltänyt mua ajamasta autolla jo osastolle tuloa edeltäneenä perjantaina. Mä pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, mitä mä tekisin jos jäisin yksin. Silloin psykiatrian päivystyksessä istuessa en olisi uskonut, että tästä tulee yli kuukauden reissu. Mä muistan kuluneesta kuukaudesta hyvin vähän. Onneksi olen pitänyt päiväkirjaa koko täällä olo ajan. Muuten mä epäilisin olenko ollut edes olemassa.

Viikonloput olen ollut kotiharjoittelussa. Lapset on ollut suurin syy, miksi mä olen pakottanut itseni kotiin. Mun sairaalahoitoon päätyminen on ollut niille vaikeaa, vaikka ympärillä onkin isä ja hyvä tukiverkosto. Lapset kuitenkin ymmärtää yllättävän paljon. Lasten isä joutui selittämään heille, että äiti on nyt sairaalassa kun äiti on ollut jo kauan niin väsynyt. Pienempi eli neljä vuotias poikani kysyi: ”onko äitin aivot väsyneet?” Näin vaikea masennus sai nimen, joka sopii myös lapsen suuhun. Aivoväsymys. Joka viikko lapset laskee öitä siihen, kun äiti tulee viikonlopuksi kotiin. Mä tunnen syyllisyyttä tästä, että lapset joutuu käymään tämän läpi. Tästä on puhuttu paljon omahoitajieni kanssa. Että kukaan ei valitse sairastua ja kukaan ei ole täällä huvikseen. Mä yritän päästä yli siitä syyllisyydestä, mutta se on uskomattoman vaikeaa.

Mun mahdollinen kotiutuminen on ensiviikolla. Ajatus siitä hirvittää mua. Nämä sairaalan seinät tuntuu niin turvallisilta. Täällä en pelkää niin paljon. Tulevan viikonlopun kotiharjoittelu kestää maanantaihin asti. Maanantai on se päivä, kun mä olen ensimmäistä kertaa yli kuukauteen yksin. Mulla on mahdollisuus palata osastolle heti, jos yksin olo tuntuu ylitsepääsemättömältä. Mua ei vielä uloskirjata. Mä en tiedä olenko mä valmis kotiutumaan. Kaikki riippuu maanantaista. Mä olen oppinut sairaslomani aikana sen, ettei mihinkään ennalta suunniteltuun voi luottaa. Tilanteet ja olot muuttuu nopeasti. Elämää on mahdotonta ennustaa. Ahdistus iskee nopeasti ja se lamauttaa.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.