Syömishäiriö ja raskaus

Edellisessä postauksessani kirjoitin äitiydestä, perhe-elämästä ja syömishäiriöstä niiden ympärillä. Halusin vielä palata uudelleen aiheeseen syömishäiriö ja raskaus. Itse koin, että nouseva paino oli vaikea hyväksyä, ennen kuin vatsa kasvoi niin paljon, että raskaus näkyi selvästi. Molemmissa raskauksissa mulla on silloin ollut helpoin olla itseni kanssa.

Itselläni syömishäiriökäyttäytyminen paheni ensin, mutta loppuraskauden olin mielestäni syömishäiriön suhteen lähes oireeton. Alistuin ja annoin kehoni vauvan käyttöön. Vartaloni ei ollut enää minun vaan se oli vauvaa varten. 

Mun kehoni oli vauvaa varten, ei enää vain itseäni

Taika Koposen ja Jenna Ruotsalaisen opinnäytetyössä Savonia ammattikorkeakoulun sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalle otsikolla ”Syömishäiriö raskausaikana” kerrotaan seuraavasti:

”Tutkimuksen mukaan syömishäiriön oireet saattavat parantua raskauden aikana, mutta kätilöiden tulisi olla tietoisia sen vaikutuksista synnytykseen sekä postnataalivaiheeseen (synnytyksen jälkeinen vaihe), sillä postnataalivaiheessa syömishäiriön oireet saattavat vaikeutua ja moniammatillinen työskentely asiakkaan tukemiseksi on erityisen tärkeää.”

Kummankaan raskauden aikana tai ennen niitä, mulla ei ollut diagnosoitua syömishäiriötä. Alussa kun oireet selvästi pahenivat mä yritin hallita tilannetta. Neuvolasta en saanut tukea siihen, miten paljon painon nousu mua ahdisti. En mä siihen tukea osannut pyytääkään. Syömishäiriö oli silloin mulle asia, mikä kuuluu pitää salassa. Neuvolakäyntien jälkeen pidättelin itkua autossa ja tuijotin kilomääriä neuvolakortissa. Jossain kohtaa kuitenkin tuleva vauva meni oman ahdistuksen edelle. Piti hyväksyä muuttuva keho, mutta samalla tehdä lupaus itselle tulevaisuudesta. Siitä, että kun lapsi on syntynyt, musta tulee vielä pienempi kuin ennen raskautta.

Suunnittelin ja haaveilin raskausajan siitä, miten mä alan liikkua ja syödä kun lapsi on syntynyt. Esikoisen aikana pitkät vaunulenkit olivat vielä helppoja, mutta kun Neo syntyi ja yhtäkkiä olin päivät yksin kotona kaksivuotiaan ja vastasyntyneen kanssa, ei vaunulenkki ollutkaan enää kovin houkutteleva asia. Mä treenasin silloin kotona paljon ja sainkin painon putoamaan tehokkaasti. Silti en ollut missään kohtaa tyytyväinen, koko ajan olin silti se sama, ylipainoinen ällötys, mikä tuntuu nyt hullulta.

Syömishäiriö ja imetys

Ensimmäistä lastani imetin vain kolme kuukautta. Jälkeenpäin ajatellen syy imetyksen loppumiseen oli mun vähäinen syöminen ja se, että koko imettäminen ahdisti. Halusin oman kehoni takaisin mahdollisimman nopeasti. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut, että syömishäiriö voisi vaikuttaa siihen, miten äiti kokee imetyksen. Oona Maalismaan Turun yliopistossa tekemän pro gradu -tutkielman mukaan aihetta on tutkittu vain vähän, mutta imetysahdistus liittyy kuitenkin syömishäiriöihin. Vauvavuodet olisivat olleet huomattavasti helpompia, jos olisin jo silloin etsinyt aiheesta tietoa ja tajunnut, etten ole yksin. 

”Katsausartikkelin mukaan tutkimuksissa on havaittu, että imettäminen voi herättää syömishäiriötä sairastavissa äideissä ahdistusta (Hoffman ym., 2012). Lisäksi tutkimuksissa on löydetty viitteitä siitä, että syömishäiriötausta on yhteydessä perinataaliseen masennukseen ja myöhempiin imetysvaikeuksiin.”

Seuraa instagramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *