Pienestä asti vääränlainen

Jaa tämä kirjoitus:

Mun syömishäiriö ja kehonkuvanhäiriö on alkanu oireilla jo mun ollessa lapsi. Mä olen aina pitänyt itseäni vääränlaisena, liian lihava tai liian ruma. Jälkeenpäin katsottuna mä en ollut vääränlainen tai edes lihava. Mä olin ihan normaalin näköinen lapsi, jonka kehonkuva oli vääristynyt.

Ainoa tapa oli yrittää muuttaa itseään. Syömistä mä pystyin kontrolloida ja painon putoamisesta sai aina myönteistä palautetta. Laihdutus oli aina myönteinen asia. Kaikki laihduttivat, joten tottakai munkin piti.

Ala-aste

Kaivoin esiin ekaluokan luokkakuvan. Muistan miten kauan mä olen tuijottanut tuota samaa kuvaa. Vertaillut itseäni muihin. Mä oon aina ollut pitkä, ekaluokalla mä olin luokan kolmanneksi pisin. Mua ahdisti olla isompi kuin muut tytöt. Omasta mielestäni erotuin joukosta kaikkia muita isompana.

2000-luvun alun hiusmuoti tuskin imarteli kenekään kasvonpiirteitä.

Muistan kun olen ala-asteella kouluun kävellessä miettinyt, miltä tuntuisi olla laiha ja kaunis. Nyt ekaluokkalaisen Idan ajatusmaailma järkyttää mua. Eniten siksi, koska oma esikoiseni on nyt ekaluokkalainen. Saman ikäinen, kuin mä olen ollut kaiken alkaessa.

Mä olen kuvassa 9-vuotias. Muistan kun äiti tuli ottamaan kuvaa ja mun piti piilottaa mun maha. Mua ahdisti olla kuvattana ja siltä mä näytänkin. Syömishäiriön alku ja tunne omasta huonommuudesta oli jo syvällä mun päässä tuohon aikaan.

Ollessani 11-vuotias. Mä aloitin oksentamisen. Muistan sen tilanteen edelleen hyvin tarkasti. Olin kotona yksin ja olin syönyt jäätelöä, mä en koskaan syönyt mitään pieniä määriä. Litra jäätelöä meni kevyestä, menee edelleen. Syötyäni sain idean, että jos oksennan jäätelön se on sama kuin en olisi syönyt sitä ollenkaan.

Muistan miten kumarruin vessanpöntön ylle ja työnsin sormet kurkkuun. Oksentaminen oli helppoa. Jäätelö maistui suunnilleen samalta ylös tullessaan, ei edes haissut oksennukselta. Vedin vessan ja lupasin mielessäni itselleni, että tämä ei voi tulla tavaksi. Kuitenkin mä olin koukussa jo ensimmäisen kerran jälkeen.

Yläaste

Mä jatkoin ahmimista ja oksentelua epäsäännöllisen säännöllisesti, kunnes lopulta yhdeksännellä luokalla olin tilanteessa jossa oksensin monta kertaa päivässä. Oksensin kotona ja oksensin koulussa. Paino putosi ja mä tein pitkiä kävelylenkkejä ja treenasin kotona.

Kahtena päivänä viikossa mun koulu alkoi kymmeneltä. Makasin hereillä ja odotin, että ovi kolahti kiinni ja kaikki muut lähtivät. Sitten nousin ylös, punnitsin itseni ja aloitin vatsalihasten ja askelkyykkyjen treenaamisen. Lopuksi istun terassille niin, ettei kukaan näkisi ja poltin cherterfieldin sinisen tupakan. Se oli mun aamupala.

Yhdeksäsluokkalainen Ida, joka uskoi olevansa luokan isokokoisin tyttö.

Mä olin seitsemännellä luokalla, kun viiltelin ensimmäisen kerran. Mä en edes tiedä miksi. Otin yksin ollessani veitsen käteen ja tein sillä neljä pientä naarmua vasempaan käsivarteeni. Sen jälkeen mä käytin pitkähihaisia paitoja ja pukeuduin suihkussa.

Viiltelyä jatkoin, kunnes lopulta ollessani kymppiluokalla onnistuin lopettamaan. Musta tuli ennen lopettamista ovelampi. Yksi syvä haava ja kaikille oli aina selitys, jos joku sattui kysymään.

Yläasteen jälkeen

Yläasteen jälkeen kävin lukiossa yhden jakson toteamassa, ettei tämä ole mua varten ja menin kymppiluokalle. Silloin aloin seurustella mieheni kanssa, ollaan oltu yhdessä siis ihan kakaroista asti. Mä puhuin mun viiltelystä ja oksentelusta ja mua alettiin vahtia tarkemmin, silloin mä pystyin lopettamaan molemmat ja kuvittelin olevani parantunut.

No, mä en todellakaan ollut parantunut. Syöminen ja painonnousu aiheutti mulle isoja ahdistuskohtauksia. Mä en enää oksentanut, mutta kompensoin syömistä liikunnalla ja paastoamalla.

Jälkeenpäin mä pystyn katsoa vanhoja kuvia ja tajuta, etten mä ollut niin iso kuin kuvittelin olevani. Mä näen kehoni vääristyneenä peilistä ja tuoreemmista valokuvista. Vanhojen kuvien katsominen on välillä lähes tuskallista, koska mä olen vihannut itseäni niin paljon silloin ja nyt näen, että enhän mä niin pahalta näyttänytkään. Mulla on niin paljon tekemistä, että opin hyväksymään itseni.

Kuva, jota en aikoinaan voinut julkaista, koska olin niin lihava. Todellisuudessa mekko piti kiinnittää hakaneuloilla kiinni rintsikoihin, että se pysyi mun päällä. Silti mä olin mielestäni liian iso.

Tämän postauksen kirjoittaminen ei ollut henkisesti helppoa. Tässä on monia asioita, joista en ole puhunut koskaan ääneen, tai en ennen osastojaksoani. Tuntuu vaikealta palata sen pienen 7-vuotiaan ajatuksiin ja todeta miten julma on itselleen ollut. Mulla on vielä pitkä matka edessä.

Seuraa instagramissa ja facebookissa ja käy katsomassa verkkokauppa!

Jaa tämä kirjoitus:

2 kommenttia artikkeliin “Pienestä asti vääränlainen

  1. Olet TODELLA rohkea, kun uskallat kertoa tämän ääneen ja käydä asioita läpi uudelleen ja uudelleen! Olet täydellinen juuri tuollaisena kun olet, muista se!! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.