Perhetyö on käynyt meillä nyt parin viikon ajan kaksi kertaa viikossa. Kerran siivoamassa ja toisen kerran leikkimässä lasten kanssa. Tästä on ollut paljon apua meidän arjessa ja meillä käyvät työntekijät ovat aivan mahtavia tyyppejä jotka osaavat hommansa hyvin.
Apua lapsiperhearkeen
Meillä on kaksi lasta. Ekaluokkalainen tyttö ja viisi vuotias poika. Kuten jokainen perheellinen tietää, lapset vaativat mielettömästi huomiota. Etenkin, kun aistivat jonkun olevan vialla. Lapset saavat aikaan kotona mielettömän sotkun ja meteliä, jotka molemmat kuormittavat.
Lapset ovat ottaneet perhetyöntekijät vastaan hyvin, ilman ihmetyksiä. Molemmat nauttivat siitä, kun jollakin on aikaa ja energiaa istua heidän kanssaan alas ja keskittyä kuuntelemaan ja olemaan läsnä.
Eilen perhetyöntekijät vievät lapset pulkkamäkeen kahdeksi tunniksi ja itse sain vain olla paikoillani ja kerrankin hyvällä omallatunnolla, tuntematta syyllisyyttä jaksamattomuudestani. Lapset hakevat vielä luottamusta työntekijöihin ja suhtautuvat vielä pienellä varauksella. Leikkipuistossa esikoinen oli kuulemma kovasti vahtinut pikkuveljeä ja totesi kotona, että piti vähän auttaa vahtimaan, kun ei nämä tädit vielä tiedä miten vallaton pikkuveli osaa olla. Kotiin tullessa molemmat olivat punaposkisia ja saaneet kulutettua suurimman osan ylimääräisestä energiasta.
Hukassa
Ensimmäisillä kerroilla ja edelleenkin välillä, mulla on olo, että miten mä toimin kun työtekijät siivoavat tai leikkivät lasten kanssa. Tuntuu, etten osaa olla tekemättä mitään, kun ulkopuoliset ihmiset siivoavat mun sotkujani. Ehkä tämäkin pikkuhiljaa helpottaa ja mä osaan vaan olla ja sanoa mitä pitäisi tehdä.
Alussa puhuttiin paljon miten toiminta saadaan räätälöityä sellaiseksi, että se auttaa juuri meitä. Tuntuu oudolta, kun mun pitäisi osata kertoa perhetyöntekijöille mitä meillä pitäisi tehdä. Ensimmäisellä kerralla menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään. Toisella kerralla se oli jo hieman helpompaa. Pitää osata ajatella, että nämä ihmiset tekevät työtään ja ovat auttamassa mua ja meidän perhettä.
Jaksaminen
Vaikka psykiatrin polilla todettiin, että olen päässyt ylös pahimmasta kuopasta, mun toimintakyky on edelleen hyvin heikkoa. Edelleen mä makaisin sängyssä 24 tuntia vuorokaudesta, jos mulla ei olisi mitään erikoista syytä nousta ylös. Mä eristäydyn ja keskityn Netflixiin, koska sinne pystyn pakenemaan omia ajatuksiani. Ehkä sekin aika tulee, kun en jaksa maata sängyssä ja katsoa vuorokaudessa kokonaista tuotantokautta Rahapajaa.
Tänään ihanat ystävät olivat kylässä ja istuttiin kahvipöydässä monta tuntia juttelemassa. Tai meidän juttelu tällä porukalla ja jokaisella kerralla kovaäänistä ja täynnä naurua. Nämä tilanteet kuormittavat ja vaativat mua tsemppaamaan, mutta saan niistä myös mielettömästi voimaa. Silloin mä tiedän, että kun pinnistelen pystyn olemaan vielä se normaalimpi Ida. Kiitos ystävänpäivän kahvitteluista ystävät ❤️
Seuraa instagramissa ja facebookissa
