Mustavalkoinen toipuminen

Toipuminen ei ole koskaan suora linja ylöspäin kohti parempaa mielialaa ja toimintakykyä. Paremmin voiminen ja satunnaiset paremmat päivät on herättäneet ristiriitaisia tunteita. Pelkää myöntää olevani jo paremmassa kohdassa toipumista. Pelkään, että jos sen sanoo ääneen se joko katoaa tai sitten kaikki olettavat mun olevan parantunut.

Mä olen saanut jonkun oivalluksen, että saan nauttia paremmista päivistä, vaikka olen vielä kaukana toipuneesta. Toipuminen ei ole mustavalkoista, vaan sille täytyy antaa aikaa. Hyväksyä se, ettei voi etukäteen tietää jatkaako vuoristorata ylä- vai alamäkeen. Pitää vaan toivoa, että on muistanut laittaa turvakaaren alas.

Mitä on olla toipunut?

Mikä on toipumisen määritelmä? Olenko mä toipunut silloin, kun selviän arjesta? Vai silloin kuin pärjään ilman lääkkeitä? Lasketaanko mut toipuneeksi vasta kun mä olen työkykyinen?

Entäs sitten diagnoosit, joista ei voi parantua. Persoonallisuushäiriö, jonka kanssa on opittava vain elämään tai adhd, joka ei katoa ja josta ei parane. Koska näiden diagnoosien kanssa on vain opittava elämään, kutsun niitä mielummin ominaisuudeksi. Epävakaus ei ole maailmanloppu, se tuo ihmiselle ominaisuuksia jotka voivat tehdä elämästä hetkittäin helvettiä ja hetkittäin kaikki on ihanaa ja täydellistä.

Mun on vaikea sanoa ääneen, (tai edes kirjoittaa) että mä olen mahdollisesti toipumassa. Mä voin paremmin kuin aikoihin. Mä olen herranjumala pessyt pyykkiä. Mun pitäisi osata iloita näistä onnistumisista ja siitä, kun saan jotain tehtyä ihan itse. Silti mun mielessä pyörii vain, että koska virta loppuu. Kun olisikin toimintakyvyn prosentit näkyvissä, että tietäisi koska tarvitsee latausta.

Aaltoja

Toipuminen ei ole mustavalkoista. Se ei ole suora linja hitaasti ylöspäin, vaan siinä on isoja nousuja ja laskuja. Maaliviivaa ei näe ja usein tuntuu, ettei sitä ole olemassa. Näiden uusien oivallusten eteen on tehty uskomattoman paljon töitä. Mun uusi tavoite on oppia nauttimaan niistä hyvistä päivistä ilman että pelkään jatkuvasti koska taas ollaan aallon pohjalla, veden alla.

Mä aion uskaltaa sanoa ääneen, että mulla on nyt hyvä päivä, sekä nauttia niistä hyvällä omallatunnolla pelkäämättä huomista. Mulla on täysin järjetön pelko, että jos myönnän hyvien päivien olemassaolon, kaikki luulevat mun olevat nyt parantunut. Mun pelottaa ajatus, että joutuisin yhtäkkiä hyppäämään takaisin normaaliin arkeen. Ajatus ahdistaa mua niin paljon. Huomenna työterveyslääkäri kertoo mielipiteensä asiaan ja mä mua jännittää enemmän kuin pitkään aikaan.

Määräaikaisesti työkyvytön

Onko silloin toipunut, kun on työkykyinen ja taas tuottava yhteiskunnan jäsen? Tuleeko musta enää koskaan työkykyistä? Nämä on kysymyksiä joita pohdin päivittäin. Tulevaisuus tuntuu niin epävarmalta. Musta tuntuu kuin eläisin vieläkin syyskuuta. Kuin aika olisi pysähtynyt mulle, mutta muut menevät eteenpäin. Mä seison varikolla katsomassa, kun kaikki ajaa ohi ja kuinka monta kierrosta ne pääsee, ennen kuin mä pääsen yrittämään kiilaamaan jostain välistä mukaan. Jos mä pääsen siihen pisteeseen, että hyppään muiden sekaan pysynkö mä perässä, vai jäänkö heti viimeiseksi. Pahimmassa tapauksessa ajan seinään ensimmäisellä kierroksella.

Osastojaksot

Mulla on ollut kaksi hoitojaksoa psykiatrisella osastolla. Ensimmäinen niistä kesti kuusi viikkoa. Jälkeenpäin olen tuominnut jakson ihan liian pitkäksi. Mä jumituin ajatukseen etten pärjää yksin kotona. Jumituin siihen, että tarvitsen jatkuvaa valvontaa ja lääkkeitä, joita on määrätä avohoitoon.

Toinen osastojaksoni oli noin kuukausi kotiutumisen jälkeen. Se kesti kolme päivää. Mä olin vihainen ja pettynyt jakson pituuteen. Mulla oli olo, että mut heitettiin ulos. Nyt jälkeenpäin ajateltuna mä laitostuin niiden ensimmäisen kuuden viikon aikana. Osastosta tuli mun ainoa turvapaikka ja heti, kun alkoi tuntua normaalia enemmän ahdistusta, mä halusin takaisin. Ensimmäinen osastojakso oli enemmän kuin paikallaan, mutta tavallaan jakson pituus hidasti mun toipumista. Jotain on tapahtunut, kun olen vihdoin osastolääkärin kanssa samaa mieltä.

No olenko mä toipunut?

Mä en ole toipunut, mutta mä en ole myöskään pohjalla. Mä olen jossain harmaan sävyjen alueella ja seilaan edes takaisin osaamatta ennustaa huomista päivää. Tavallaan mä olen alkanut hyväksyä tämän. Mun on ok olla paikoillani. Mun on ok liikkua. Mun on ok tehdä mitä mä pystyn.

Seuraa insragramissa ja facebookissa.

Jaa tämä kirjoitus:

4 kommenttia artikkeliin “Mustavalkoinen toipuminen

  1. Itselläni toipuminen oli pitkä matka. Opin sen matkan varrella, että se miten muut tekee asioita, on epäoleellista. Tämä on sun elämä ja matkan edetessä voit aina vaan selkeämmin verrata itseäsi aiempaan minääsi. Mulla on oman toipumisen myötä tullut mm. Kyky keksittyä kirjaan tai kuunnella hiljaisuutta ilman että mitään ahdistavaa nousee pintaan. Menneisyys ei enää satu ja tulevaisuudesta en murehdi. Kaikki mikä ei ole minua, on karsiutunut pikku hiljaa pois. Toipuminen on aaltoileva, kaunis ja samaan aikaan kipeä ja hyvin henkilökohtainen kokemus. On hienoa että jaat omasi muille ja muistutat, että elämään kuuluu valot ja varjot yhtä lailla.

  2. Mikäli diagnoosisi on epävakaa persoonallisuushäiriö, se ei yleensä ole pysyvä. Epävakaan oireet lievenee tyypillisesti iän myötä.
    Itse olen nyt 42-vuotias ja häiriön piirteet on hävinneet lähes tyystin. Toki huvä terapia auttoi. Nykyään oireita tulee enää univajeen ja äärimmäisen stressin myötä mutta niinkai niitä tulee normaaleillekin. Adhd:sta en tiedä mutta se voi olla pysyvämpi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *