Toiseksi viimeinen viikko tDCS:tä takana. Jokainen aamu herätessä oon joutunut taistelemaan ja motivoimaan itseäni nousemaan sängystä ja lähtemään liikkeelle. Viikon tavoite on nyt suoritettu, koska olen päässyt liikkeelle jokaisena aamuna.
Ryhmässä on puhuttu paljon siitä, millainen merkitys toipumisessa on omalla toiminnalla. Pikkuhiljaa olen oppinut ymmärtämään, ettei tämä ole jotain joka menee itsestään ohi, vaan mun täytyy oikeasti nostaa itseni ylös.
Pohjalla
Mä oon kuvitellu monta kertaa olevani pohjalla, kuitenkin seuraavana päivänä olen tipahtanut pohjan läpi syvemmälle. Olisi helpottavaa tietää, koska on oikeasti pohjalla. Tietää, koska ei voi enää pudota alemmas. Olen alkanut uskoa, ettei sitä kuuluisaa pohjaa ole olemassa, vaan aina löytyy vielä yksi kerros alempaa.
Mun olo on tasapainoisempi kuin syksyllä. Jos syksyllä olin pohjalla, nyt mä olen jo monta kerrosta ylempänä. Mieliala on tasaisen matala. Venlafaxinin lopettamisen myötä suurimman ylikierrokset ovat tasoittuneet.
Omat ajatukset
Ryhmässä ollaan puhuttu paljon ajatuksista ja siitä paljonko niihin voi itse vaikuttaa. Jäädessäni sairaslomalle syyskuussa kuvittelin, että nyt lepään kuukauden kotona ja sen jälkeen kaikki on taas kuin ennenkin. Tästä on nyt aikaa noin viisi kuukautta eikä sitä ”kaikki kuten ennenkin” ole tapahtunut. Päinvastoin, voin edelleen huonommin kuin sairaslomani alussa.
Sen verran olen mennyt eteenpäin, että olen ymmärtänyt ettei tämä mene ohi itsestään. Mulle annetaan työkaluja masennuksen ja ahdistuksen voittamiseksi, mutta työ mun täytyy tehdä itse. Tuntuu siltä, että mun edessä on vuori ongelmia ja mun pitäisi jotenkin päästä eroon siitä vuoresta, tai ainakin oppia elämään sen vuoren juurella.
Mitä voin tehdä?
Miten mä sitten opin elämään sen vuoren kanssa? Miten mä sitten nostan itseni ylös pohjalta? Suoraan sanottuna mulla ei ole aavistustakaan. Mulla ei ole pienintäkään hajua miten se tehdään. Toivon tulevan DKT:n antavan mulle työkaluja selvitä tästä.
Mun tulevaisuuden näkymät ei ole kovin positiiviset. Ensimmäinen askel on kuulemma se, että ymmärrän ettei tämä mene ohi ilman mun omaa panosta. Ymmärtää se, ettei mun ajatukset ole faktoja. Mun ajatukset on olettamuksia, ei totuuksia.
Tämän sekavan pohdinnan pointti on se, että mä olen oivaltanut ettei masennus ja ahdistus mene ohi itsestään tai pelkillä lääkkeillä. Lääkkeet tekevät oman osansa, mutta loppu on kiinni musta itsestäni. Mun täytyy päättää parantua ja ottaa vastaan ne työkalut mitä mulle annetaan.
Seuraa instagramissa ja facebookissa
