Miten itsetuhoisuutta hoidetaan?

Itsetuhoiset ajatukset ja itsetuhoinen käyttäytyminen on ollut mulle arkea jo kuukausia. Toki olen jo paremmassa vaiheessa kuin muutama kuukausi sitten. Silti jokainen päivä vaatii aamulla päätöksen, että nousen ylös ja elämän tämänkin päivän. Ahdistuksen hallintakeinot ovat edelleen hukassa, vaikka ajatustasolla olen niitä harjoitellut. Olen päättänyt jo monta kertaa lopettaa itsesi vahingoittamisen, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Se on ainoa keino, joka auttaa välittömästi. Ensimmäinen kerta on valinta, mutta jokainen kerta sen jälkeen on pakko.

Miten selittää arvet lapsille?

Tein päätöksen lopettaa itseni vahingoittamisen, kun kuopus tuli silittelemään arpia käsissäni ja kysyi, onko nämä sun pipit kipeitä? Vastasin nopeasti että ei ole ja yritin vaihtaa puheenaihetta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun lapset ovat kysyneet asiasta. Onneksi olen selvinnyt sivuuttamalla aiheen. Varmasti tulee sekin päivä, kun olan kohautus ja puheenaiheen vaihto ei enää toimi. Toivon, että siihen on vielä pitkä aika.

Joka kerta kun lapset huomioivat mun arvet mä häpeän itseäni valtavasti. Yritän piiloutua ja tunnen valtavaa syyllisyyttä. Syyllisyyttä, vaikka mä en voi asialle mitään. Mä en hallitse itseäni, vaan toimin ainoalla tavalla jonka osaan. Viimeisen lopetus päätökseni jälkeen mä olen vahingoittanut itseäni. Mä toivon, etten koskaan olisi lähtenyt tähän. Etten koskaan olisi oppinut tätä tapaa hallita pahaa oloa.

Vuosia vanha tapa

Syksyllä ollessani tähän mennessä syvimmissä kuopassa mä aloitin uudelleen jo kauan sitten opitun tavan eli itseni vahingoittamisen. Ensimmäisiä kertoja mä olen satuttanut itseäni jo yläasteen alussa. Jo silloin itsetuhoinen käytös esiintyi impulsiivisena. Ymmärsin vasta jälkeenpäin mitä olin tehnyt. En hallinnut itseäni. Ehkä nämä ovat olleet ensimmäiset epävakauden oireet.

Mä jatkoin tätä pahaa tapaa vuosia ja jälkien peittelemisessä oli täysi työ. Kuitenkin mä onnistuin siinä paremmin kuin hyvin. Jopa liian hyvin. Jos olisin ollut avoin itsetuhoisesta käytöksestäni jo vuosia sitten ja olisin osannut pyytää apua tilanne nyt voisi olla toinen. Toki tällainen jossittelu on täysin turhaa. Pääasia on se, että nyt mä osaan olla avoin ja pyytää apua.

Mielenterveyskeskus

Mä tapaan omahoitajaani mielenterveyskeskuksessa kahden viikon välein. Tullaan hyvin juttuun ja mun on helppo puhua hänelle. Jokaisen käynnin alussa perus mitä kuuluu kysymyksen jälkeen hän kysyy; onko itsetuhoisia ajatuksia? Onko ollut itsetuhoisia tekoja? Yleensä vastaan molempiin kyllä. Silloin käydään läpi koska olen viimeksi satuttanut itseäni ja mikä siihen johti.

Näiden tilanteiden läpikäynti on uskomattoman raskasta, mutta tiedän että ne on varmasti hyödyllisimpiä keskusteluita. Mun on todella vaikea nimetä ja tunnistaa mun tunteita. Yhdessä kaivetaan jostain nimi sille tunteelle, joka aiheutti itsetuhoisen käytöksen. Yllättävän usein se on pettymys. Mun pettymyksen sietokyky on olematon ja kun petyn itseeni, mulla on tarve rangaista itseäni. Kun asiat puhutaan omahoitajan kanssa läpi, ymmärrän itsekin miten pienestä asiasta kaikki voi johtua. Miten vääristyneitä omat ajatusmallit ovat. Onneksi pelkästään itsetuhoisen käytöksen läpi käyminen on niin rankkaa, että jo sen pitäisi motivoida mua olemaan tekemättä sitä. Kuitenkaan se ei ole kiinni motivaatiosta. Se ei ole huomion hakemista. Se on sairauden oire, jota en hallitse, eikä mun tarvitsisi tuntea siitä syyllisyyttä.

Miksi?

Miksi mä koen tarvetta puhua tästä asiasta? Itsetuhoinen käytös ja itsensä vahingoittaminen on tabu. Sitä hävetään, vaikka kyse ei ole omasta valinnasta. Alussa pelkäsin kertoa omahoitajalleni jos olin vahingoittanut itseäni. Mä häpesin ja kuvittelin, että mun ajatellaan hakevan vain huomiota. Kaikkein vaikeinta ei ole ollut hoitaville tahoille kertominen, vaan läheisille ja perheelle. Pelkäsin enemmän sitä, että muille tulee paha mieli mun puolesta kuin itsetuhoisia impulsseja. Kyse on sairaudesta ja siitä, että pahaan oloon haetaan helpotusta nopeimmalla mahdollisella tavalla, vaikka jokaisen kerran jälkeen kadun ja soimaan itseäni.

Jos tämä aihe koskettaa sinua tai läheistäsi, kannustan hakemaan apua ja puhumaan asiasta. Sairauden oiretta ei tarvitse hävetä. Arpia ei tarvitse hävetä tai peittää. Kukaan ei tee sitä huvikseen.

Seuraa instagramissa ja facebookissa.