Mitä on masennus?

Jaa tämä kirjoitus:

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini, F41.2. sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila, syyskuun ensimmäisenä päivänä. Olin juuri saanut BDI-testistä 32 pistettä. Mulla ei ollut minkäänlaista sairauden tuntoa. Pisteet yllättivät mut täysin. Olin kuvitellut olevani täysin normaali ja terve, vaikka mikään ei tuntunut miltään ja koko arki ja elämä oli suorittamista. Luulin, että kaikkien aikuisten elämä on sellaista. Kun elämä on valmis sitä vain eletään, vaikka kaikki tuntuisi samalta harmaalta mössöltä.

Sairasloma

Mä en vielä ajatellut jääväni sairaslomalle, vaikka lääkäri sitä ehdotti. Sanoin työterveyslääkärille työn olevan mulle voimavara ja kyllä mä pärjään. Työterveyslääkäri antoi mulle kahden päivän päähän ajan psykiatrille ja sanoi, että keskustele asiasta hänen kanssaan.

Kaksi päivää myöhemmin mä olin loppu. Yhtäkkinen, totaalinen romahdus vei kaiken. Olin varannut psykiatrin ajan niin, että menisin siitä päin töihin iltavuoroon. Kotona itkin ja kirjoitin päiväkirjaani, etten mä pysty mennä töihin. Mä en pystynyt edes nousemaan sängystä paitsi pakottamalla itseni ylös. Kaikki ahdisti, etenkin tuleva työvuoro.

Kerroin psykiatrille kaiken mun olosta ja sanoin hyvin varovasti, etten taida kyetä tänään töihin. Psykiatri vastasi, että et niin ja laitetaanko sairaslomaa alkuun kuukausi vai kaksi? Mä olen ollut sairaslomalla nyt siitä asti ja edelleen on epävarmaa koska mä olen taas työkykyinen.

Silloin mä ajattelin, että jos nyt makoilen kuukauden kotona ja syön kiltisti masennuslääkkeeni, kaikki on kuukauden päästä taas normaalisti. No siitä on mennyt aika monta kuukautta ja mä olen edelleen pohjalla.

Kuva on otettu reilu viikko ennen sairasloman alkua.

Mikä on masennus?

Masennus ei ole jatkuvaa surullisuutta. Mulla masennus on oireillut eniten sillä, ettei mikään tunnu miltään. Salakavalasti hiipien mun ajatukset on muuttunut ensin värittömiksi ja lopulta kokonaan mustaksi ilman, että mä olen edes ajatellut sitä. Ensin itkin jatkuvasti, lopulta en pystynyt enää edes itkemään.

Millään mikä on ennen ollut mulle tärkeää, ei ollut enää väliä. Mulle oli aina ollut elinehto, että käyn suihkussa ennen nukkumaan menoa, yhtäkkiä silläkään ei ollut enää merkitystä ja tajusin välillä etten ole käynyt suihkussa tai vaihtanut vaatteita moneen päivään. Sillä ei ollut enää merkitystä. Kaikki oli täysin turhaa.

Töistä olin ennen saanut itselleni onnistumisen iloa, mutta pian halusin vain mennä sieltä missä aita on matalin ja tehdä vain välttämättömän, kaikki oli merkityksetöntä ja turhaa.

Varsinaisissa masennustiloissa keskeinen oire on masentunut mieliala tai selvästi vähentynyt mielenkiinto tai mielihyvä. Oire vaivaa suurimman osan päivästä yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan. Masennustilassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä alentuneesta mielialasta tai mielenkiinnosta, sillä varsinaisen masennustilan diagnosointi edellyttää myös useita samanaikaisia muita oireita.

Hetkellinen tai lyhytaikainen masentunut mieliala tai suru reaktiona erilaisiin pettymyksiin tai menetyksiin ei siis ole osoitus masennustilasta. Masennustilassa mielialan muutos ja siihen liittyvät oireet saattavat kestää yhtäjaksoisesti viikkoja, kuukausia, joskus vuosiakin.

Terveyskirjasto

Nyt kun luen aiheesta ja vertailen oireita omaan elämiseeni, kaikki on niin selkeää. Miten mä en voinut ymmärtää tätä aikaisemmin? Mieli yrittää suojella itseään ja siksi mäkin olen kieltänyt kaiken itseltäni. Olen niin monta kertaa ajatellut, että paljon olisi voinut tehdä jo kauan sitten. Ehkä en olisi päätynyt näin pohjalle, jos olisin tunnustanut tilanteen itselleni jo ennemmin.

Kun katson elämääni taaksepäin, muistan ensimmäisiä masennusoireita ja huonommuuden tunteita jo ala-asteelta asti. Kun on kärsinyt näin kauan, on väkisinkin oppinut peittämään oireensa hyvin. Sen takia mun on nyt vaikea näyttää ja tunnistaa omia tunteitani. Mä olen oman itseni kanssa täysin hukassa ja en pääse täältä ylös ilman ammattiapua.

Omat ajatukset

Kun sairaslomani alussa mietin, että kuukauden päästä kaikki on taas hyvin ja mä olen parantunut, en ymmärtänyt paljonko omilla ajatuksilla on tekemistä toipumisen kanssa. Kun ymmärsin, että mun on oikeasti itse tehtävä töitä toipumisen eteen, kaikki tuntui täysin toivottomalta. Mulla on olo, että seisoisin hiekkalapion kanssa ongelmajäte kasan vieressä ja mun olisi järjestettävä se kasa pelkällä pienellä lapiolla, josta on kahva jo valmiiksi rikki.

Myös siihen, että ylipäätään saa hoitoa joutuu joskus tekemään valtavasti töitä, vaikka voimavarat olisi täysin nollassa. Jatkuvaa taistelua itsensä puolesta omassa päässä ja sen ulkopuolella.

Kuitenkin mä haluan jatkaa tätä taistelua vielä. En ole valmis luovuttamaan.

Seuraa instagramissa ja facebookissa

Jaa tämä kirjoitus:

13 kommenttia artikkeliin “Mitä on masennus?

  1. Sinusta ja sinun tekstistäsi säteilee voimaa. Ehkä et sitä nyt tunnista. Hajalla olevat palaset hakeutuvat yhteen, järjestyvät uudelleen persoonaasi heijastavaan muotoon. Jotkut palat putoo pois. Tarvitset aikaa ja luottamusta elämään ja itseesi.

  2. Hyvin tunnistin myös omat oireeni tuosta. Vaikka oma diagnoosi olikin lievä masennus ja miun kohdalla se ahdistuneisuus oli se suurempi ongelma. ÄLÄ LUOVUTA! <3 kyllä tästä vielä noustaan!

  3. Moi Ida, kommentoin pitkään lukeneena ekaa kertaa. Kiitos, kun kirjoitat. En aina itse jaksa. Silloin on hyvä tulla lukemaan mitä ajatuksia sulla on ollut, ja oivaltaa kirjoitustesi kautta jotain itsestäkin. Myös viimeinen kuukausi itsellä ollut Venlafaxinin purkua toiseen lääkkeeseen vaihtamista varten, pää aivan tuuliajolla paikoitellen. Kummallista katkeransuloista lohdun tapaista fiilistä tuo lukea, että joku toinen käy samankaltaisia tilanteita läpi, vaikka kenenkään sairaus ei ihan samanlainen olekaan. On tämä saatana työmaa.

  4. Kiitos kirjoituksesta, osan jaksoin lukea. Kirjallisesti lahjakas, tekee hyvälle tuulelle. Testistä sain 26 pistettä = kohtalainen masennus. On niskavaivoja, nukun joka 2. vuorokausi 10 h, kuukausia näin. Pakotin itseni suihkuun 1. kerran tammikuussa, koska huomenna tulee vieraita. Tulos sama, kuin yleensä, eli niska suuttui 20 min suihkun jälkeen. 20-30 min oli todella huono olo. Ei olisi pitänyt tiskata ennen suhkua, varsinkin, kun puhtaat pyykit keräsin pois. Liikaa katse alaspäin ja rasitusta olkapäälle ja niskalle. Kenties 1 h kuluttua suihkusta oli siedettävä olo. Voimia sinulle.

  5. Onneks löysin sun instagrammin ja tän blogin. Onneks törmäsin siihen lehtijuttuun susta. Tää kaikki mitä kirjotat, on niin samanlaista mitä mä koen. Toi kun sanoit että sait paljon pisteitä masennuskyselystä, etkä ollut edes tajunnut että oot masentunut. Mulla sama. Oon lukenut sairaudentunnottomuudesta ja mulla varmaan on se. Kaikki sanoo että oireet puhuu ihan sen puolesta että oon masentunut ja lääkehoidosta vois olla apua, mutta kun oma pääkoppa ei millään suostu uskomaan sitä. Välillä meen lukeen netistä masennuksen oireita ja täyttään kyselyitä ja tajuan et ”hitto, kyllä mä vaan oon masentunut ihan selvästi”. Huonoina päivinä tiedän sen heti et ei tää oo normaalia, mä tarviin apua. Mut sit kun tulee niitä hyviä päiviä. Tavallaan ne kumoo huonot päivät ja saa mut ajatteleen että ei mul oo mikää hätänä. En oo masentunu jne. Vaikee jotenkin uskoakkaan että mulla olis masennus. No, oon kuitenkin nyt puoli vuotta ollut jo avunpiirissä. Asiat etenee tosi hitaasti. Ja tiedän kyllä että lääkkeistä olis apua mut samalla ajatus hiipii ”miks mä mitään lääkkeitä ottaisin kun oon ihan terve”. Tosiaan, ahdistaa kun myös tavallaan tiedän tarvitsevani apua, ja asiat ei tahdo edetä. Ehkä se tästä. Oot rohkee kun jaat avoimesti sun tarinaa. Kaikkee hyvää sulle❤️

  6. Hei,

    En vähättele mielenterveysongelmia, mutta haluan kysyä, että oletko tarkistanut sun ferritiinoarvot? Mulla (ja monella muulla) nimittäin raudanpuute aiheutti masennuksen kaltaisia oireita. Psykologin testistä keskivaikea masennus. Onneksi oli muitakin fyysisiäää oireita, jotta ei lähdetty hoitamaan virheellisesti masennuksena. Kannattaa perehtyä aiheeseen lisää (esim lääkäri Ilona Ritolan blogi).

  7. Hei Ida,

    olen selaillut vähän tekstejäsi ja kiinnitin huomiota tuohon diagnoosiisi epävakaa persoonallisuushäiriö. Olen vastikään itse tutustunut siihen uudessa hoitosuhteessani ja uskon, että se on vaivannut minua jo lapsuudesta asti, tätä ennen minulle ei ole lukuisissa hoidossakaan kerrottu diagnoosistani – ja olen nyt jo eläkeiässä. On toisaalta helpottavaa saada nimi ja käsite kaikille vaikeuksille, mutta myös pohjattoman surullista, että on elänyt kokonaisen elämän saamatta myötätuntoa vaikeuksilleen varsinkaan lähimmiltään. Haluaisin sanoa, että se on totta, ainakin minun kohdallani, että hankalimmat oireet ja häiriön piirteet lieventyvät iän myötä. Sitä oppii tiedon ja kokemuksen kautta ymmärtämään itseään ja käyttäytymistään ja sitä myötä hallitsemaan paremmin käytöstään. Minä olen tarvinnut siihen paljon tietoa, terapioita, hoitoa, lääkitystä ja joitakin ymmärtäviä auttajia, mm kriisipuhelimessa olen saanut arvokasta akuuttia apua vuosikausia. Perheen (vanhemmat ja sisarukset) hyväksyntää persoonalleni en ole vieläkään saanut, he eivät ole kiinnostuneita psykologiasta, eivät jaksa edes lukea, pitävät minua pahana ihmisenä, joka ei edes usko heidän Jumalaansa. Elämäni on ollut raskasta, minun tapauksessani se on johtanut ulkopuolisuuteen ja yksinäisyyteen, jota on yhä aika ajoin tosi vaikeaa kestää vieläkin. Olen tehnyt täyden päivätyön työelämässä, mutta kovin sirpaleisen. On kiva lukea, että sinulla on perhe, jonka kanssa saat elää! Ongelmia on vaikeaa ratkoa yksin, selviytymiseen tarvitaan aina muita, peiliksi ja tueksi. Ja niissä muissa on oltava myös niitä, aikuisia, jotka haluavat ymmärtää, olla läsnä. Ja teet oikein, kun jäsentelet ajatuksiasi kirjoittamalla, se on tervettä ja terapoivaa! Toivotan sinulle paljon onnea itsesi etsimisessä ja mielenrauhaa hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, nytkin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.