Loppuja ja tyhjyyttä

Jaa tämä kirjoitus:

Myssy-ryhmän eli tDCS-ryhmän viimeinen kerta. Mulla ryhmä jatkuu vielä maanantain ja tiistain, muttei se ole sama asia ilman muita ryhmäläisiä. Hoitoon kuuluu 20 hoitokertaa ja koska aloitin ryhmän kaksi päivää myöhässä, mulla on hoitokertoja vasta 18.

Myssy-ryhmän loppu

Kello on 10:45 ja sanon hoitajille kiitos, iso kiitos tästä neljästä viikosta. Muut ryhmäläiset kiittelevät myös, kiitos että sain tutustua teihin. Mulle tulee outo tunne ja lähden kävelemään huoneesta pois ensimmäisenä. Huudan ovelta kaikille heihei. Jalat on painavat kun kävelen ovelle. Ihan kuin itkettäisi, mutta kyyneleitä ei vain tule. Kyyneleitä ei ole tullut pitkään aikaan. Mahdotonta edes muistaa koska olisin viimeksi itkenyt.

Kävelen portaat alas ja avaan oven. Aurinko paistaa mun silmiin. On liian kylmää ja liian kirkasta. Mua ahdistaa. Ollaan neljä viikkoa istuttu jokaisena arki aamuna samassa tilassa ja jaettu asioita, joista ei normaalisti puhuta. Pienikin ryhmä hitsautuu nopeasti tiiviiksi porukaksi.

Yritän keskittyä liikuttamaan jalkoja eteenpäin, kun kävelen pois sairaalalta kohti bussipysäkkiä. Yritän perustella itselleni, että tDCS-ryhmä on nyt ohi, eikä ryhmäläisiä ole enää mitään syytä tavata. Ensiviikolla meidän paikoilla istuu uudet ihmiset.

Ahdistus

Kotimatkan aikana ahdistus alkoi helpottaa. Mä olen aina ollut huono lopuissa. Kiinnyn liian helposti turvalliseen ympäristöön ja turvallisiin ihmisiin. Ryhmä on ollut mulle iso voimavara kuluneet neljä viikkoa. Se on ollut turvallinen paikka, jossa saa puhua ja jakaa ajatuksensa kenenkään tuomitsematta. Se on ollut turvapaikka.

Eilen jouduin myös käsittelemään hoitosuhteen loppua, kun oli viimeinen käyntini tehostetussa avohoidossa. Ensiviikolla siirryn mielenterveyskeskukseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kaikki uudelleen uuden ihmisen kanssa. Tehoavon omahoitajalle oli turvallista puhua ja tulin kuulluksi ja ymmärretyksi.

Nyt olo tuntuu epävarmalta. Ei ole enää tuttua ja turvallista mihin palata, vaan täytyy aloittaa alusta. Tiedän kaiken tämän olevan vain väliaikaista, enkä voinut kuvitella reagoivani näiden väliaikaisten etappien loppumiseen näin.

Liikaa loppuja

Tällä viikolla loppuja on ollut liikaa. Liikaa muutoksia yhtäaikaa. Liikaa tunteita, joihin en osannut varautua. Tunteita, joita en tunnista tai osaa nimetä. Tuntuu kuin olisin tyhjän päällä. Kuin olisin ilman turvallista paikkaa johon palata.

Jokaisena aamuna herätessäni ihan liian aikaisin, jotta ehdin matkustaa yli tunnin bussimatkan sairaalalle, olen odottanut ryhmän loppua. Motivaatio on ollut välillä nollassa ja välillä miinuksen puolella. Olen laskenut aamuja, kuinka monena aamuna pitää vielä herätä herätyskelloon, mutta silti viimeisenä päivänä kaiken loppuminen pääsi yllättämään mut.

Iso kiitos jokaiselle hoitajalle ja ryhmäläiselle, Suosittelen tätä jokaiselle.

Seuraa instagramissa ja facebookissa.

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.