Kotiharjoitteluni alkoi taas tänään. Kotiharjoittelut ei tosiaan ole mitään viikonloppu lomia. Ne vaatii totuttelua osastoarkeen tottumisen jälkeen. Tarkoitus olisi olla kotona maanantai-iltapäivään ja palata silloin osastolle. Maanantaina on mun ensimmäinen päivä yksin kotona ja mä jännitän sitä paljon. Sen perusteella päätetään mun ensiviikon mahdollisesta kotiutumisesta. Mä olen ollut kotiharjoittelussa joka viikonloppu. Pääasiassa perjantaista sunnuntaihin. Viikonloppuisin osastolla on yleensä hiljaista. Nyt, kun kotiharjoitteluni alkoi vasta lauantaina huomasin eilen, että osastolla oli paljon vähemmän potilaita. Yleensä suurin osa lähtee viikonlopuiksi kotiharjoitteluun, tietenkin oma tilanne huomioiden.
Neo halusi tulla hakemaan mut kotiharjoitteluun huoneesta asti. Hänelle on ollut tärkeää nähdä missä äiti nukkuu ja millainen paikka sairaala on. Hänelle on selitetty asioista, kuten neljä vuotiaalle voi selittää. Kerroin jo aikaisemmassa postauksessani siitä, että neljä vuotias Neo on nimennyt sairauteni aivoväsymykseksi.
Mieheni, lähetti mulle portaista kuvan, että me tullaan nyt ja osasin olla valmiina odottamassa. Neljä vuotiaan askeleet kaikuivat sairaalan käytävässä, kun Neo juoksi suoraan oikeaan huoneeseen mua hakemaan.
Ollaan lasten kanssa joka ilta soitettu facetime puhelu ja sanottu hyvää yötä. Niissä puheluissa lasketaan aina montako yötä on siihen, kun äiti tulee taas kotiharjoitteluun.
Osastolla jaetaan lääkkeet dosettiin kotiharjoittelun ajaksi. Myös tarvittavat lääkkeet saa mukaan pienissä pusseissa. Osastolle on mahdollista palata heti, jos olo on sellainen ettei voi olla kotona. Vaikka keskellä yötä. Joku on aina avaamassa oven ja ottamassa vastaan.
Mä yritän kotona ollessa olla rauhassa ja antaa lapsille mahdollisimman paljon huomiota. Kotiharjoittelussa mun unirytmi on sama kuin osastolla. Yhdeksän jälkeen nukkumaan ja ennen seitsemää ylös. Yleensä aamulla löydän vierestäni mieheni lisäksi ainakin toisen lapsista. Välillä molemmat hipsii yöllä viereen, etenkin kun tietää mun olevan kotona.
Mä yritän olla etukäteen murehtimatta maanantaita ja yksin oloa, mutta totuus on, että mua jännittää ihan hurjasti. Siitä on viisi viikkoa, kun olen viimeksi ollut yksin kotona. Tietysti mä voin soittaa osastolle koska vain ja vaan puhua tai sitten lopettaa kotiharjoittelun aikaisemmin. Mitään ei voi ennustaa etukäteen.
Laita seurantaan @idamoihei instagramissa, niin saat tiedon uusista postauksista!
