Palasin kotiharjoittelusta osastolle. Tää viikonloppu on ollut monella tapaa erilainen kuin edelliset kotiharjoittelut. Mulla oli pitkästä aikaa olo, että koti tuntuu kodilta.
Kun aikaisempina viikonloppuina olen ollut kotona, koti on tuntunut jotenkin vieraalta. Siltä, että mä olen kotona vain käymässä ja asuisin osastolla. Nyt olo oli jotenkin erilainen. Koti tuntui taas mun omalta.
Mä olin yksin kotona lopulta noin tunnin, mutta se oli hyvä tunti. Mua ei ahdistanut olla yksin. Mun ajatukset on jotenkin kirkkaampia. Tuntuu, että mä hallitsen itseäni paremmin. Ehkä lääkkeet alkaa vihdoin auttaa. Lääkäri puhui viimeviikolla, että mä kotiutuisin tällä viikolla. Ajatus tuntui silloin niin hurjalta. Täysin mahdottomalta. Nyt mulla on olo, että ehkä mä pystyisinkin siihen. Ehkä mä pärjäisinkin kotona.
Mä en ole koskaan ollut jouluihminen, mutta nyt lasten joulun odotus tekee varmasti osansa siihen, että mä haluaisin olla kotona. Haluan olla niiden kanssa avaamassa joulukalentereita ja olla mukana jouluhössötyksessä. Mulla on syyllinen olo siitä, etten aamulla ole niiden kanssa avaamassa kalenterin ensimmäistä luukkua.
Huomenna puhun lääkärin kanssa mun jatkosta ja mahdollisesta kotiutumisesta. Mun oma suunnitelma olisi palata kotiharjoitteluun keskiviikkona niin, että mulla on vielä mahdollisuus tulla takaisin jos mä en pärjääkään. Toki mua lohduttaa tieto siitä, että vaikka mut kotiutetaan, osasto ei häviä mihinkään. Mulla on mahdollisuus tulla takaisin jos olo tuntuu ylitsepääsemättömältä. Mahdollisella seuraavalla kerralla mä tiedän mihin mä tulen. Psykiatrinen osasto ei ole enää niin mystinen paikka, vaan mä tiedän että täällä on hyvä ja turvallinen olla.
Seuraa instagramissa @idamoihei ja saat tiedon uusista postauksista!