Kotielämää

Jaa tämä kirjoitus:

Positiivinen ajattelu kotiutumisen suhteen kantoi yllättävän pitkälle. Kun olin keskustellut lääkärin kanssa, mulla oli oikeasti olo, että mä pystyn tähän. Ajattelin lähteväni osastolta T8 viimeisen kerran. Mä en saanut osastohoidolta sitä, mitä sain siltä viimeksi. Kolmessa päivässä ei tapahtunut muutoksia missään muussa kuin mun omassa asenteessa. Mä pärjään ilman osastoa. Mä en hyödy sairaanhoitopiirin tämän hetkisestä tilasta, joku on selvästi pielessä.

Lääkemuutoksia

Kotona mä jaoin dosettini ihan itse. Homma vei aikaa ja aivot olivat ihan jumissa, mutta jotain onnistumisen iloa sain, kun ihan itse laitoin oikeat pillerit oikeisiin lokeroihin.

Tapasin eilen lääkärin ja kun olin saanut toipua edellisen päivän pettymyksestä ja hylkäämisen kokemuksista, vastaanotto sujui hyvin. Sain puhuttua niistä aiheista, joista halusinkin puhua. Sairaslomaa jatkettiin helmikuun puoleenväliin ja niillä näppäimillä on ensimmäinen lääkärin aikani mielenterveyskeskuksessa, jossa sairaslomaa jatketaan.

Aamun pitkävaikutteinen Ketipinor on nyt nostettu 100mg sijasta 300mg ja mä olen pärjännyt paremmin. Vaikka Ketipinor herättää erittäin ristiriitaisia mielipiteitä, mulle se toimii ja mä saan siitä apua.

Venlafaxin on nyt lopetettu kokonaan. Osastojakson ainoa hyöty olikin varmaan se, että Venlafaxinin purkamista saatiin nopeutettua paljon. Vaikka lääke lopetettiinkin nopeammalla aikataululla, mä en seonnut.

Iltaan aloitettiin Levomepromatsiini ja pitkästä aikaa nukahdin ilman epätoivoista pyörimistä. Mä nukuin koko yön kuin tukki. Lääkäri varoitteli, että aamulla saatan olla enemmän takussa levomepromatsiinin takia, mutta mä heräsin virkeämpänä kuin pitkään aikaan.

Positiivista energiaa

Mä yritin illalla ajatella positiivisesti kotona oloa. Mä nautin omasta suihkusta, omasta sängystä ja omasta tilasta.

Hörhöminä sain eilen vihdoin aloittaa tämän lukemista!

Mä olin poissa kotoa kolme päivää, mutta lapsilla oli ollut mieletön ikävä. Yritin löytää positiiviset tunteet, kun näin niiden ilmeen kotiin tullessa. Positiiviset tunteet on jossain. Jossain hyvin syvällä. Ehkä mä vielä jonain päivänä löydän ne ja opin tunnistamaan ne.

Mun tunnetaidot on enemmän kuin hukassa. Ne on olleet aina, vaikka mä olen ymmärtänyt sen vasta nyt. Yritän laittaa toivoni DKT:hen ja siihen, että mä vihdoin oppisin tunnistamaan omat tunteeni ja tietäisin mitä niille pitää tehdä. Tällä hetkellä mä tunnistan ja osaan jotenkin käsitellä tasan neljää tunnetilaa: vituttaa, ei vituta. Ahdistaa, ei ahdista. Kaikki muut on samaa mössöä ja etenkin pettymyksen tunne saa mut suunniltaan.

Lääkäriltä sain ohjeeksi pitää tunnepäiväkirjaa, jota käydään sitten läpi tehostetussa avohoidossa mun omahoitajan kanssa. Mä lupasin yrittää, vaikka tunnustin että tuskin saan paperille yhtäkään tunnetilaa niin, että tietäisin mistä ne johtuvat.

Seuraa instagramissa ja facebookissa!

Jaa tämä kirjoitus:

4 kommenttia artikkeliin “Kotielämää

  1. Hei!

    Tosi mielenkiintoinen teksti. Täällä toinen jolla on ollut vähän samantapasta tuon tunnepuolen kanssa. Luulin, että olin ihan seonnut ja normaalista elämästä ei enää ikinä tule mitään. Mutta usko pois, jos mä selvisin siitä, niin selviät sinäkin! Se vie aikaa tiedän, mulla meni aikaa ainakin n. 2,5 kuukautta löytää oma itseni jostain sieltä aivojen sopukoiden piilosta, jonne sen olin piilottanut. Kaiken pelon ja epätietoisuuden taakse. Mitä huomisesta tulee? Kuinka selviän enää päivääkään? Tällaisia kävin läpi. Aamulla ei olis huvittanut herätä, kun jokainen aamu alkoi ikävästi ahdistavia ajatuksia päässä pyörittäen. Luulin olevani masentunut ja ehkä hieman olinkin jonkin aikaa. Mutta nyt normaali elämää elän ja selvisin ihmisten pelosta jonka olin saanut aikaan. Olen sentään asiakaspalvelu työssä, jossa sosiaalisten tilanteiden pelko ei sovi yhteen. Usko pois, sä selviät!

  2. Komppaan Ilonaa! Miekii oon kirjottanut blogitekstin tunteista ja niiden merkityksestä ja itellä on myös tällä hetkellä vaikeuksia tunnistaa omia tunteita. Tunnen kyllä, mutta mitä se on?
    Se on haastavaa, mutta miulla auttaa se, että tartun yhteen kerrallaan. Yritän miettiä, että mitä se mahtaisi olla? Vihaa, vitutusta, pettymystä? Iloa, surua? mitä tahansa. Koitat saada yhestä tunteesta kiinni kerrallaan niin kaikki tunteet ei mene ihan mössöksi keskenään!
    Tää on miulla vähän auttanut. Yksi kerrallaan ja hiljaa hyvä tulee! 🙂 Tsemppiä! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.