Kotielämää ja joulunodotusta

Mä olen ollut kotona nyt tasan viikon. Viimeviikon keskiviikkona lähdin osastolta viimeiseen kotiharjoitteluun. Mua jännitti ja pelotti miten kotona olo alkaa sujua. Viimeiseen viikkoon on mahtunut hyviä ja vähemmän hyviä päiviä. Hyvinä päivinä ollaan lasten kanssa puhuttu joulusta, lahjoista ja ne on miettinyt lahjatoiveitaan. Tajusin eilen, että jouluun on enää vähän päälle kaksi viikkoa. Ainoa asia, jonka olen joulun eteen tehnyt, on lahjat. Olen tilannut lahjoja ja tänäkin jouluna ampunut täysin yli.

Lapset teki mamman kanssa piparitalon

Pelko

Pitkästä aikaa mulla on olo, että mä odotan joulua. Odotan sitä lasten riemua ja yhdessä oloa. Vietetään joulua mun äidin luona ja illaksi mennään kaikki meille. Mä pystyn suunnittelemaan elämäni jouluun asti. Kaikki mikä tapahtuu joulun jälkeen, tuntuu kaukaiselta. Niin kaukaiselta, että tuntuu etten näe sinne asti.

Pelkään joulun jälkeen romahtavani uudelleen. Nyt kaikki energia ja odotus liittyy jouluun. Pelkään, että kun joulu on ohi, tyhjyyden tunne palaa takaisin vahvempana kuin aikaisemmin. Yhtäkkiä ei olekaan jotain tiettyä päämäärää mitä odottaa. Tämä joulu tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin joulut yleensä. Tuntuu, että lapset on saanut mennä läpi liiallisen myllerryksen tänä syksynä mun sairastumisen takia. Ensin mun sairaslomalle jäänti ja sitten mun osastohoito.

Lapset ja Topias laittoi meille joulua jo ennen mun kotiutumista.

Syyllisyys

Mä tiedän, ettei syyllisyyden tunteet ole tarpeellisia, mutta niistä on vaikea päästä yli. Tunnen syyllisyyttä siitä, mitä lapset on joutunut käymään läpi tämän syksyn aikana. Neo melkein 5v kysyy multa lähes joka päivä, että eihän sun tarvitse mennä takaisin sairaalaan. Olen vastannut, että ei ainakaan nyt. Siihen Neo on kommentoinut, että minä voin hoitaa sua sitten kotona.

Samaan aikaan niin ihanaa, mutta niin surullista. Mä en ollut lasten kanssa koristelemassa kuusta ja avaamassa joulukuun ensimmäisen päivän kalenterin luukkuja. Jotenkin mä haluan joululla korvata niille sen, että olen ollut niin paljon poissa.

Hyvää ja huonoa

Aamut tuntuu kaikkein vaikeimmilta. Aamuisin en saa itsestäni irti mitään. Tänään heräsin vähän kahdeksan jälkeen, mutta meni yhteentoista, ennenkuin sain mitään aikaan. Vieläkään en ole päässyt sängystä ylös, mutta sain sentään haettua läppärin. Tänään mulla on ensimmäinen aika tehoavolle. Ennen sitä mun pitäisi saada itseni liikkeelle. Sinne ei varmaan voi mennä yövaatteet päällä?

Topias on ollut korvaamaton apu. Kun kotiuduin maanantaina haettiin apteekista mun lääkkeet ja mulle ihan oma dosetti. Topias jakoi mun lääkkeet dosettiin. Mä en olisi ikinä saanut niitä sinne itse, mun aivot on totaalisen jumissa, jos johonkin pitää oikeasti keskittyä. Onneksi on oma sairaanhoitaja kotona.

Haluan uskoa siihen, että pikkuhiljaa aamutkin helpottaa ja etten ole joka ilta klo 20 menossa nukkumaan. Ehkä yritän täällä esittää positiivisempaa kuin oikeasti olenkaan. Yritin vain hymyillä ja järjestää lapsille ihanan joulun.

Seuraa instagramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.