Kesäloman pahimmat pelot

Kesä tuntui alussa siltä, että alan saada voimia takaisin. Yhtäkkiset kesäkelit veti mua ulos ja tuntui, että saan pitkästä aikaa jotain aikaiseksi. Mun oli helpompi hengittää. Kuitenkin samalla pelkäsin kesän mukana tuomiaan muutoksia. Kaikkien arki muuttuu kesällä ja tuntui, etten ole valmis siihen. Yritän löytää tasapainoa. Kukaan ei hyödy siitä, että vedän kesän eteenpäin äärirajoilla, jolloin syksyllä tulisi taas totaalinen pysähdys. Kun oma elämä menee eteenpäin selvitytymis-modella, on vaikea kuunnella itseään ja löytää tasapaino levon ja toiminnan välillä.

Lasten loma

En ollut enää arkipäiviä yksin kotona, vaan ensin ekaluokkalainen jäi mun kanssa kesälomalle. Yhtäkkiä mun piti olla vastuussa jonkun muunkin tarpeista. Piti huolehtia siitä, että lapsi saa syödäkseen, tehdä ruokaa. Se, etten päässyt sängystä ylös samaan aikaan kuin lapsi nousi sängystä aiheutti mulle syyllisyyttä. Tuntui, että olen vastuussa siitä ettei toisen ensimmäinen oikea kesäloma mene pilalle. Mun oli pakko yrittää poistua kotoa ja keksiä sirkushuveja. Tätä lystiä kesti melkein kolme viikkoa. Mielessäni olin jakanut kesän vaiheisiin. Tämä oli vaihe yksi, josta selvisin kunnialla.

Ennen juhannusta loput perheestä aloitti loman. Tämä on vaihe kaksi. Koko perhe lomalla yhtäaikaa, mitä ei edellisinä vuosina ole ollut kuin pieniä pätkiä. Koko perheen loma on kuin jatkuva viikonloppu. Kärsin syyllisyydestä vähemmän nyt, kun en ole yksin vastuussa lomasuunnitelmista ja tekemisestä. Mun ei ole pakko olla se, joka nousee aamulla laittamaan aamupaloja vaan on toinenkin aikuinen joka hoitaa asioita. Tämä vaihe on helpompi ja mä olen selvinnyt tästäkin kiitettävästi.

Kesäloma aktiviteetit

Ennen kesäloma on ollut hyvin aikataulutettua. Niihin lomaviikkoihin on pitänyt mahduttaa mahdollisimman paljon. Loma on pitänyt käyttää tehokkaasti. Edelleen olen nauttinut siitä, että voi lähteä seikkailuille ilman sen suurempia suunnitelmia. Vaikeinta on se, etten osaa kuunnella omaa jaksamistani. En todellakaan tiedä, mikä on liikaa mun masentuneille aivoilleni.

Joka aamu alkaa sillä, että lapset kysyvät mitä me tänään tehdään? Tämä on kohta, jossa mun on opittava sanomaan ei ilman syyllisyyttä. Mun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että lomaa vietettäisiin ihan vaan kotona ja lapset saavat viihdyttää itse itseään. Välillä on ihan ok olla tylsää. Kokoajan ei tarvitse keksiä aktiviteetteja.

Tänään paljastin psykofyysisessä fysioterapiassa pahimman kesä pelkoni. Lomaan kuuluu yksi pakollinen huvipuistopäivä. Siitä en aio joustaa tänäkään kesänä. Aion uhrata yhden kokonaisen päivän lasten riemulle, vaikka nukkuisin seuraavan viikon putkeen. Tuleva tokaluokkalainen on vihdoin kasvanut pituutta niin, että pääsee jo useimpiin laitteisiin. Mun pahin pelko on juuri ne laitteet. Ei sen takia että ne olisivat liian hurjia tai että olisin liian vanha pyörimään, vaan mun koon takia.

Kerroin fysioterapeutilleni, että pelkään etten mahtuisi laitteisiin. Pelkään, ettei turvakaaret mahdu kiinni ja joutuisin poistua nolona jonosta, kun laitteen työtekijä sanoo että valitettavasti olen liian iso. Fysioterapeuttini otti mun pelon tosissaan. Hän sanoi, että se on asia josta on turha murehtia. Että mä en ole niin iso, että noin voisi tapahtua. Seuraavaksi hän kaivoikin kaapista jo narua, jolla arvoin omia mittojani ja siihen viereen laitettiin narulla mitatut oikeat mitat. Ero oli taas valtava. Vastaava harjoitus tehtiin heti ensimmäisellä fysioterapia käynnilläni, mutta nyt oli hyvä hetki uusia se.

Vääristynyt kehonkuva

Nämä pelot ja narulla tehty harjoitus kertovat, että mun kehonkuva on totaalisen hukassa. Täysin vääristynyt. Mun ei pitäisi pelätä mahdunko huvipuistolaitteisiin. Oma keho on mahdotonta hyväksyä, kun sitä ei näe oikein. Näen itseni peilistä valtavana. Arkea häiritsee se, että pelkään vähänkin heiveröisten näköisten tuolien sortuvan, jos istun niihin.

Vaikeaa on antaa periksi sille, että ehkä mun keho ei ole sellainen kuin itse sen näen. Vaikeaa antaa lupa ajatella, että ehkä mä en olekaan sellainen kuin peilistä näen. Ruumiinkuvan häiriö ja syömishäiriö ovat liittoutuneet vahvasti yhteen ja ruokkivat toisiaan, enkä osaa tehdä asialle mitään.

Kuitenkin ensimmäinen askel on asian tiedostaminen. Mä tiedän ja hyväksyn sen, että mun pää ei toimi kuten muiden. Hyväksyn sen, että jaan ajatukseni dysmorfian ja syömishäiriön kanssa, unohtamatta masennusta ja ahdistusta. Jossain niiden kaikkien äänien takana on mun omat ajatukset ja oma ääni. Sen löytämisessä on vain helvetillinen työ.

Seuraa instagramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.