Viime talvi on ollut vaikea. Perinteinen masennuskausi on jatkunut pidempään ja masennus on ollut edellistä syvempää. Tai en mä ole ihan varma, ehkä se vain tuntuu siltä. Eihän tätä oloa enää edes pysty kunnolla muistamaan, kun se joskus menee ohi. Jos se joskus menee ohi. Mitä jos se ei tällä kertaa koskaan menekään ohi?
Harvemmin masennuskausi loppuu sormia napsauttamalla. Ajatus siitä, että yhtenä aamuna vain heräisi ja kaikki tuntuisi taas paremmalta tuntuu epätodelliselta unelmalta. Se on kuin suomen kevät. Välillä se antaa ymmärtää olevansa täällä. Aurinko paistaa ja lämmittää. Tekisi mieli heittää toppatakki jonnekin vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan, kunnes pian näet ikkunasta lumisateen. Näin masennuskin toimii. Välillä se hellittää otettaan ja luulet sen päästävän irti. Sitten se taas nappaa kiinni ja vetää takaisin jonnekin syvälle.
Pimeä aika
Tähän astisista masennuskausista pisin ja vaikein on ollut syksyllä 2020. Se oli syksy jolloin kaikki romahti ja elämä pysähtyi. On olemassa oma ajanlaskunsa ennen ja jälkeen tätä romahdusta. Toimintakyvyttömyys ja itsetuhoisuus veivät psykiatriselle osastolle. Ennen osastojaksoa olin päättänyt kuolla. Edelleen tunnen kiitollisuutta siitä jaksosta ja siitä, että annoin sille mahdollisuuden. Osastojakso sai mut antamaan elämälle vielä yhden mahdollisuuden, koska mulla ei ollut enää mitään menetettävää.
Ennen tämän pimeän ajan alkamista elämä oli suhteellisen normaalia. Kävin töissä ja yövuorossa mietin mitä tapahtuisi jos hyppäisin parvekkeelta. Luulin olevani kuten kaikki muut. En suostunut näkemään niitä masennuksen merkkejä, joita oli ollut ilmassa jo pitkään. Kaikki oli tavallaan hyvin, mutta jotenkin tyhjää. Mikään ei tuntunut miltään. Nauru oli ilotonta ja pakotettua. Kokoajan jotain puuttui. Mä olin täysin tyhjä.
Toimintakyky
Lääkityksellä on varmasti ollut oma osansa siinä, ettei masennus ole enää saanut vedettyä mua niin syvälle, ainakaan niin pitkäksi aikaa. Viimeaikaiset masennuskaudet ovat olleet kevyempiä tuohon pimeään aikaan verrattuna. Se, että on masennuskauden aikana toimintakykyinen, ei kuitenkaan tee siitä helppoa. Energiaa on juuri ja juuri pakollisiin arjen asioihin ja siihen, että jaksaa yrittää näyttää olevansa ihan kunnossa, eivät tee masennuskaudesta helppoa.
Niillä viikoilla, kun velvollisuus on viedä lapset kouluun, tehdä ruokaa ja hoitaa kaikki lapsiperheen arkeen liittyvät, ei sängystä aamulla nouseminen ole enää valinta. En voi päättää jäädä makaamaan sänkyyn vaan on pakko nousta. Se on ainoa vaihtoehto. Vaikka siinä pahimmassa kohdassa tämä rumba tuntuu jokapäiväiseltä vuorikiipeilyltä, on siinä hyvätkin puolensa. Se pitää liikkeellä ja saa nousemaan. Ei mun elämä olisi mitään ilman lapsia.
On tulossa päivä, kun on aikaa romahtaa. Päivä, josta alkaa viikko, jolloin en ole vastuussa kuin itsestäni. Päivä, johon asti on pakko jaksaa. Jos kalenterissa ei olisi sitä päivää, en varmaan jaksaisi. Siihen asti jaksan antaa itsestäni kaiken. Silti kun se päivä koittaa on kaikki taas tyhjää ja tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen odottanu sitä saapuvaksi.
Mikä auttaa?
- Lepää, mutta älä makaa koko ajan.
- Syö, mutta terveellisesti ja ei liikaa.
- Nuku, mutta muista oikea vuorokausirytmi
- Tee asioita, mutta älä rasita itseäsi.
- Pidä hauskaa, mutta älä juo alkoholia.
- Ole ihmisten kanssa, mutta älä uuvuta itseäsi sosiaalisesti.
- Syö lääkkeet, mutta ei koko purkkia kerralla.
Etsi itsellesi juuri oikea yhdistelmä ja tee täysin päinvastoin kuin masennus käskee. Helppoa ja yksinkertaista.
Joskus kaksisuuntaisten ryhmässä tehtiin yhdessä hoitajien kanssa työkirjaan lista masennuksen ennakko-oireista ja miten silloin kuuluu toimia. Tämä työkirja on jossain hyvässä tallessa tavoittamattomissa, enkä muista mitä sinne kirjoitettiin. Mulla pitäisi olla olemassa tähän jo joku kaava, mutta ei ole. Takana on monta masennuskautta ja niistä jokainen on ollut erilainen. Jokainen on yllättänyt yhtä lujaa ja ainoa yhteneväinen tekijä on se, että sen tunnistaa ja tajuaa liian myöhään.
Itseäni auttaa eniten muistaa, että se menee ohi. Tämäkin masennuskausi on vain vain kausi. Se ei ole ikuista ja jonain päivänä se päästää irti otteensa ja antaa mennä. Silti jokaisella hetkellä tähän ajatukseen turvautuessa tulee pelko. Mitä jos tällä kertaa se ei päästäkään irti? Jos masennus on vain kasvanut kiinni, eikä minkäänlaista pakotietä enää ole. Jos ikuisesti onkin vain tätä pimeää, synkkää, ilottomuutta ja ahdistusta?
Pian kuitenkin muistaa, että aina se loppuu. Aina se antaa vähän siimaa taas hetkeksi. Kuitenkin vain sen takia, että voi palata myöhemmin uudelleen. Loppuuko tämä noidankehä ikinä?
Vihdoin
Nyt julkaisua viimeistellessä on kulunut noin kaksi viikkoa tämän tekstin kirjoittamisesta. Istun tietokoneen kanssa kesäkuntoon laitetulla parvekkeella ja suunnittelen samalla olohuoneen verhojen vaihtoa. Kaikki tuntuu helpommalta kun aurinko lämmittää paljaita varpaita.
Se noidankehä ei varmaankaan tule koskaan loppumaan, mutta nyt alkaa olla edessä se kehän helpompi puoliska. Nyt alkaa olla se hetki, kun elämässä on muutakin kuin selviytyminen.
