Osaston ovikello soi ja mä tiedän kuka ovikelloa soittaa. Kävelen kohti lukittua osaston ovea. Hoitaja avaa oven ja lapset katselevat tarkasti ympärilleen. Edellisestä vierailusta osastolla on muuttunut osaston sijainti ja uudet psykiatriset osastot löytyvät Mahdollisuuksien talon neljännestä kerroksesta. Lapset huomaavat mut seisomassa vähän kauempana ja juoksevat isänsä ohi halaamaan mua.
Lapset vierailemassa psykiatrisella osastolla
Hoitaja vie meidät terapiapihalle, jossa saadaan pelata lasten kanssa minigolffia, kiipeillä kiipelyseinällä ja pelata pelejä. Paras paikka ikinä. Tämä sairaala on aika hyvä paikka, pohtii lapsista pienempi. Terapiapihalla leikkimisen jälkeen mennään vielä yhdessä mun huoneeseen. Aikaisemmin kuopus on nimennyt mun masennuksen aivoväsymykseksi. Masennus diagnoosi on kuitenkin juuri tällä osastojaksolla vaihtunut ykköstyypin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Esikoinen kysyy: mikä se on?
”Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä äidillä menee välillä lujempaa ja välillä on taas aivoväsymystä. Se ei parane, mutta lääkkeet auttaa. Se ei ole salaisuus, vaan siitä saa puhua.” Yritän selittää mahdollisimman todenmukaisesti, mutta lapsentasoisesti. Esikoinen vielä varmistaa, että äidin sairaudesta saa puhua ja vastaan, että tottakai saa.
Kun osastot muuttivat Seinäjoella törnävän sairaala-alueelta M-taloon, oli itsellekin helpompi pyytää lapsia vierailemaan osastolla. Uusissa tiloissa on jokaisella oma huone, jossa voi vastaanottaa vieraita ja sen lisäksi terapiapiha, jossa on monenlaista aktiviteettia. Jokaisella kerralla, kun kerroin tulevasta vierailusta oli aina paikalla hoitaja, joka lähti mukaan ja mahdollisti meille viettää aikaa lasten kanssa muuallakin kuin omassa sairaalahuoneessa. Jokainen vierailu oli lapsille positiivinen kokemus, vaikka poislähtö aina harmitti. Harmitti lapsia ja harmitti mua. Ikävä iski vasten kasvoja, kun osaston ovi sulkeutui.
Lapsiarki ja kaksisuuntainen mielialahäiriö
Olen lasten etävanhempi tällähetkellä. Tavoite on, että jossain kohtaa elämää mulla olisi voimia ja jaksamista jakaa lasten arki vuoroviikkoihin ja jaksaa kokonainen viikko lasten kanssa. Siihen on kuitenkin vielä matkaa. Tärkein työkalu arjessa pärjäämiseen on ennakointi. Osaan varautua etukäteen ja valmistautua niihin päiviin, kun lapset ovat mun vastuulla. Mä jaksan hyvin juuri ne päivät, jotka kalenterissa lukee. Tiedän miten toimia, jos huomaan voinnissani muutoksia. Annan lapsille 110% ja pystyn ajattelemaan, että voin romahtaa myöhemmin. Millään ei ole enää sen jälkeen väliä, kun lapset ovat vaihtaneet paikkaa. Haluan ja pystyn antamaan kaikkeni, kun lapset ovat mun vastuulla ja jos en pysty, on ympärilläni laaja tukiverkko.
Mielenterveysongelmista puhuminen
Avoimuus on ollut mulle alusta asti voimavara. Olen ollut rehellinen mielenterveyden haasteistani somessa ja ihan oikeassa elämässä. Lapsille olen halunnut kertoa asioista niiden oikeilla nimillä ja selittää jokaiselle kerralla miksi äiti on sairaalassa. Haluan, että meillä vallitsee avoin ilmapiiri. Lasten ei tarvitse yksin miettiä asioita, vaan he uskaltavat kysyä ja tietävät, että asiasta saa puhua.
Tämä ei ole helppo tie kenellekään. Ei mulle, eikä lapsille, mutta olenko mä itse valinnut sairastua? En. Ei kukaan valitse sairastua oli kyse sitten mielenterveysongelmista tai somaattisista sairauksista. Mä en ole itse valinnut tätä. Ainoa valinta, jonka olen sairauteni suhteen tehnyt on se, että en suostu salailemaan tätä. Minä en salaa sairauttani, eikä kenenkään läheisistäni tarvitse salata mitään. Varsinkaan lasten ei tarvitse valehdella tai salailla tätä. Lapset saavat itse kertoa niille, joille haluavat kertoa. En osannut kuitenkaan odottaa, että tämä voisi kääntyä lapsia vastaan.
Ennakkoluulot mielenterveysongelmia kohtaan
Puhutaan sitten ennakkoluuloista mielenterveysongelmia kohtaan tai muista ennakkoluuloista, ne eivät koskaan lähde lapsesta itsestään. Kaikki tabut ja stigmat ovat kotoa opittuja asioita. Kun vanhemmalla on ennakkoluuloja ne siirtyvät erittäin helposti lapselle. Stigmat ja tabut mielenterveysongelmia kohtaan ovat todella vahvasti läsnä. Niitä voidaan murtaa ainoastaan pieni askel kerrallaan ja tuskin koskaan päästään maaliin asti, että mielenterveysongelmiin suhtauduttaisiin samalla tavalla kuin muihinkin sairauksiin.
Kun kuulin, että lapseni joutuu kärsimään siitä, että ystävien vanhemmat ovat sitä mieltä, että kyläily ei onnistu, koska minulla on ”se sairaus”, tunsin ensin valtavaa syyllisyyttä. Eikö lapsi kärsi tilanteesta jo tarpeeksi ilman, että aikuisten ennakkoluulot vaikuttavat ystävyyssuhteisiin? Syyllisyyden jälkeen tuli viha. Lapsi luottaa ystäväänsä tarpeeksi kertoakseen asiasta, mutta lopulta se kääntyy häntä vastaan. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lapsella ei. Lapsen ei kuuluisi olla sijaiskärsijä sille, että äiti sairastaa. Minä en ole valinnut sairastaa. Lapsi ei ole saanut valita vanhempiaan.
Yksi pyyntö
Jokaiselta vanhemmalta pyydän yhtä asiaa. Jos itse kärsit ennakkoluuloista ihan mitä tahansa kohtaan, niin perehdy aiheeseen enemmän äläkä siirrä ennakkoluuloja lapselle. Jos jokainen vanhempi siirtää omat ennakkoluulonsa lapsilleen, ei näitä tabuja ja stigmoja saada murrettua koskaan. Ei siirretä omaa pahaa oloa tai tietämättömyyttä seuraavalle sukupolvelle.
Annetaan kaikkien hengittää rauhassa ja aina saa kysyä, jos jostain asiasta tarvitsee enemmän tietoa ja on valmis sitä vastaanottamaan.
