Itsetuhoisuus ja viiltely

Jaa tämä kirjoitus:

Olen kertonut aiheesta jo aikaisemmin instagramissa, mutta haluan puhua viiltelystä ja itsetuhoisuudesta täällä blogissakin. Mä pyytäisin, että jos koet aiheen liian vaikeana tai se on sinulle ajankohtainen tällähetkellä. Harkitset ennen kuin luet loppuun. Tekstin tarkoitus ei ole kannustaa ketään, vaan lisätä tietoisuutta aiheesta. Viiltely ei ole huomion hakua. Syyt siihen ovat jossain ihan muualla.

Miksi ihmiset satuttavat itseään? 

Mielenterveystalo kertoo meille aiheesta näin

Monilla itseään vahingoittavilla ihmisillä on vaikeuksia säädellä omia tunteita. Nämä vaikeudet voivat näkyä esimerkiksi ongelmina ihmissuhteissa. Itseään tahallisesti vahingoittavilla voi olla useita psykiatrisia hoitojaksoja ja heille on voitu asettaa erilaisia psykiatrisia diagnooseja, kuten persoonallisuushäiriö, masennus, ahdistus, päihdeongelma, syömishäiriö tai pakko-oireinen häiriö.

Fyysinen kipu auttaa. Se vapauttaa endorfiineja. Siinä on kyse myös oman kehon hallinnasta. Kun ei hallitse ahdistustaan, voin hallita omaa kehoaan. Itse koen tarvetta rangaista itseäni. Alussa se auttoi pahimpaan ahdistukseen. Nyt kun siitä on tullut tapa, ei tarvita enää ahdistusta. Tilaisuus on ainut ja se riittää. 

Viiltely ja häpeä

Viime viikolla osastolla viilsin käteeni syvän viillon. Menin omahoitajalle pyytämään laastarin. Hoitaja puhdisti haavan, laittoi laastarin ja mä häpesin. Mä häpesin omaa käytöstäni niin paljon. Hoitaja lohdutti, ettei sitä tarvitse hävetä. Se on oire, jolle et voi mitään. Silti mä en päässyt oli siitä häpeän tunteesta. Mua hävetti kertoa haavasta kotona miehelleni. Kaikkien eniten mua pelotti kertoa äitille, joka oli meillä käymässä, kun tulin kotiharjoitteluun. En haluaisi aiheuttaa muissa huolta ja ylimääräistä murhetta. Kuitenkaan mulla ei ole energiaa asioiden salailemiseen. Mä olen päättänyt olla avoin, jotta mun olisi helpompi olla

Viiltely ja haavat

Viimeviikolla saunan jälkeen mä revin laastarin irti ja lähdin hakemaan uutta. Sain niitä osastolta mukaan, eihän niin isoja laastareita ole kenelläkään kotona. Niihinkin on jonkun verorahat käytetty. Topias kysyi tarvinko mä apua? Vastasin etten tarvitse, mutta hän otti laastarin ja liimasi jokaisen sivun tarkisti kiinni. Samalla, kun Topias laastaroi mun viillettyä kättä, mä päätin, että nyt tämä saa loppua. Mä hallitsen ahdistukseni muilla keinoilla. No loppuiko se? EI. Ei se loppunut. Asia ei ole mulle uusi. Mä olen viillellyt ennenkin, yli kymmenen vuotta sitten. Sen lopettaminen oli uskomattoman vaikeaa ja nyt edessä on sama prosessi uudelleen. 

Annan kaikille vinkin, älä aloita. 

Seuraa instagramissa @idamoihei niin saat tiedon uusista postauksista

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.