Suurimmalla osalla meistä on tapa lajitella ruuat mielessään hyviin ja pahoihin. Herkkuihin ja terveellisiin ruokiin. Sallittuihin ja kiellettyihin. Turvaruokiin ja pelkoruokiin.
Ruokaa on mahdoton ajatella vain ruokana. Ruuan lajittelu on mulle niin automaattista, etten edes kiinnitä siihen huomiota. Eilen kuitenkin törmäsin ongelmaan tehdessäni banaanileipää instagramista löytämälläki ohjeella (ei, siitä ei ole kuvaa, leipä oli harvinaisen ruma), Ainesosia ei ollut montaa. Kaurahiutaleita, banaania, vaahterasiirappia ja kauramaitoa.
Mustavalkoista ajattelua
Mustavalkoinen ajattelu kuuluu usein syömishäiriöön. Banaanileipää syödessäni pohdin onko tämä nyt hyvä vai paha? Herkku vai terveellinen iltapala? Muuten päivä oli mennyt syömisen suhteen hyvin ja mun piti ratkaista tämä ongelma ja päättää pilaako tämä päivän vai pysyykö päivä vielä hyvänä.
Mietin päässäni ainesosia ja laskin mielessäni kaloreita. Mä en päässyt lopputulokseen. En osannut lajitella banaanileipää kumpaankaan kahdesta kategoriasta. Silloin päätin luokitella sen herkuksi, ihan varmuuden vuoksi. Sen seurauksena päivä oli taas epäonnistunut. Mä olin epäonnistunut.
Ihan vaan ruoka
Miksi ruuan ajatteleminen ihan vaan ruokana on niin vaikeaa? Miksi kaikki täytyy luokitella? Mä en ole koskaan tehnyt konkreettista listaa siitä, mikä on sallittua ja mikä ei, mutta lista on mun päässä hyvin vahvasti.
Ruuan lajittelusta tulee kokoajan vaikeampaa. Kumpi on pahempi; hiilihydraatit vai rasva? Entäs sitten hedelmät, joita on koko lapsuuteni sanottu terveellisiksi ja yhtäkkiä niissä onkin paljon sokeria ja hiilareita. Miksi ruoka ei voi olla ihan vaan ruokaa. Kaikki sallittua oikealla annoskoolla, jotka nekin ovat mulla täysin hukassa.
Syömisen suunnittelu vie suuren osan mun energiasta. On vienyt aina. Mulla täytyy olla suunnitelma, josta yhtäkkinen joustaminen aiheuttaa ison ahdistuksen. Käyn itseni kanssa jatkuvaa taistelua tekemistäni valinnoista. Sivusta katsottuna mun syöminen saattaa vaikuttaa normaalilta, mutta jokaisen annoksen eteen olen keskustellut itseni kanssa, onko tämä ok.
Ruoka on pakkomielle
Syömishäiriöiselle ruoka on viharakkaus suhde. Se on pakkomielle. Syöminen ei ole automaattista, vaan siitä on tehtävä suunnitelma, sekä suunnitelman jatkosuunnitelma. Esimerkiksi:
Jos haen nyt lisää ruokaa, en syö iltapalaa
Voin syödä litran jäätelöä illalla, koska jo aamupalalla epäonnistuin
Jos tänä viikonloppuna syön, alkuviikko on paastottava
Jos lähden kotoa aamulla, missä syön ja mihin aikaan?
Otin jo yhden palan suklaata, voin siis syödä koko levyn, koska peli on jo menetetty
Listaa voisi jatkaa loputtomasti ja varmasti jokaisella on omat sääntönsä, omat pakkomielteenstä. Mun tavoite on yrittää tietoisesti olla luokittelematta ruokaa. Yrittää ajatella kaikki ruoka yhtä sallittuna. Yrittää päästä eroon ”täydellisen päivän” tavoittelusta, koska sitä täydellistä päivää ei ole olemassa.
Seuraa instagramissa ja facebookissa.
Hyvä kirjoitus aiheesta. Itselläni ei ole syömishäiriötä haasteena eikä samanlaista ajattelutapaa, mutta toisen ihmisen syömishäiriökäyttäytymisen ja ajattelutavan ymmärtäminen opettaa paljon. Hoitajan työssä olen usein toiminut ihmisten kanssa, joilla on jonkin asteinen syömishäiriö -> kaikilla heillä oli hyvin erinlaiset ajattelumallit aiheesta, mutta paljon samoja piirteitä. Kiitos kirjavinkistä!
Osastotyössä törmäsin siihen, että syömishäiriöpotilaille annettiin Propral- lääkettä ennen ruokailua, jotta ruokailusta tulisi helpompaa. Onko asia sinulle tuttu?
Mä osin tunnistan näitä ajattelutapoja tästä tekstistä. Esimerkiksi tuo päivän onnistuminen sen mukaan, mitä on syönyt, kuulostaa tutulta. Eihän asia kuitenkaan oo näin, koska päivään liittyy niin paljon muutakin kuin ruoka! Tsemppiä sulle ruokasuhteen parantamiseen <3
http://mahdollisestiehka.blogspot.com