Häiriintynyttä liikuntaa

Edellisellä fysioterapiakäynnillä käytiin läpi millainen suhde mulla on liikuntaan. Kokeiltuja lajeja ja liikuntamuotoja listautui melko pitkä lista. Adhd-oireista johtuen harvat lajikokeilut on kestänyt kovinkaan pitkään. Kyllästyn nopeasti ja silloin on keksittävä jotain uutta. Suhde liikuntaan ei muutenkaan ole ollut kovin tasapainoinen. Mä olen kiduttanut itseäni pakkoliikunnalla ja kävellyt kymmenen kilometrin lenkkejä pakkasessa laskien jokaisen kalorin ja askeleen.

Toinen ääripää on ollut se, etten ole pitänyt itsestäni huolta ja liikkunut ollenkaan. Suhde liikuntaan on mustavalkoinen. Harrastaessani kuntosalilla käyntiä sain usein kuulla kehuja ja kommentteja, että miten jaksan. Miten jaksan lähteä iltavuorosta päin salille, vaikka on herättävä töihin aamu seitsemäksi. En mä olisi jaksanutkaan. Olisin niin mielelläni mennyt kotiin nukkumaan työvuoron jälkeen. Mun oli pakko. Mä en liikkunut rakkaudesta lajiin, vaan pakkomielteestä kulutettuihin kaloreihin.

Aika moni tarkkaavaisuushäiriöinen voi samaistua siihen, että kaikkea on kokeiltava ja usein innostus laantuu hyvin nopeasti. Pienestä asti harva laji on pitänyt mut kiinnostuneena kovin pitkään. Ainoa poikkeus on ollut lumilautailu. Fysioterapeutin kanssa puhuessa en osannut ensin listata sitä liikuntamuodoksi. Se on ainut laji, jonka aikana en ole laskenut kaloreita tai miettinyt kulutusta. Ainoa rakkaudesta lajiin kokemus.

Pakkomielle

Ala-asteen lopussa suhteeni liikuntaan alkoi häiriintyä. Liikkuminen ei ollut enää sellaista, jota tehtiin omaksi iloksi. Netistä löytyi liian helposti laskurit siihen paljonko mikäkin liikuntamuoto kuluttaa kaloreita. Yläasteella suhde liikuntaan oli jo totaalisen epäterve. Aloitin kuntosalilla treenaamisen ensimmäisen kerran niihin aikoihin. Sen kaveriksi tuli lenkit säässä kuin säässä.

Yläasteen lopuilla markkinoille tuli Wii-konsoli ja siihen kuuluva Wii-fit lauta. Lauta punnitsi käyttäjän ja teki oman hahmon ruumiin rakenteesta joko ali-, yli- tai normaalipainoisen. Oma hahmoni ei koskaan päässyt normaalipainoon asti. Mun pakkomielle oli pitää se alipainoisena.

Makasin sängyssä, kunnes ovi kolahti kiinni ja muu perhe lähti kotoa ja nousin ylös aloittamaan treenit. Peli laski jokaisen kulutetun kalorin ja treenaamiseen käytetyn ajan. Jatkoin kunnes oli pakko alkaa valmistautua kouluun lähtöön. Miten sattuikaan, että viikossa oli monta aamua jolloin koulu alkoi vasta klo 10. Aamupalaksi kahvia ja tupakka terassilla ja sitten juosten bussipysäkille. Mun ainoat tavoitteet oli pitää pelihahmo alipainoisena ja olla jäämättä kiinni.

Salitreenit

Olen kirjoittanut blogissa aikaisemminkin fitnessurheilusta ja syömishäiriöistä. Salilla treenauksen aloitin noin 14-vuotiaana ja jatkoin satunnaiset tauot mukaan laskettuna viime kesään asti. Koko tämän ajan treenaaminen oli mustavalkoista. Joko en liikkunut ollenkaan tai sitten salille oli pakko päästä lähes joka päivä.

Ystävinä olivat vaaka, ruokavaaka ja mittanauha. Treenaaminen ruokki epätervettä suhtautumistani ruokaan ja liikuntaan. Mä en nauttinut treeneistä. Mä nautin kulutetuista kaloreista ja mittanauhan pienenevistä lukemista.

2017

Vuosi sitten päätin uskaltaa irtisanoa jäsenyyteni. Vuosi sitten tunnustin ensimmäisen kerran, että jossain on vikaa ja mun aivot ei toimi samalla tavalla kuin muiden aivot. Jäsenyyden irtisanominen oli mulle iso askel kohti avun vastaanottamista. Välillä kaipaan sitä. Niinä hetkinä on pakko palauttaa mieleen se, ettei treenaaminen ole sen arvoista pelkän ulkonäön takia. Ihailen niitä, jotka osaa treenata rakkaudesta lajiin. Mä olen monta kertaa kantapään kautta oppinut etten kuulu niihin.

Lenkkiä

Viimeisen vuoden aikana esteenä liikunnalle on ollut se, ettei mulla ole ollut energiaa saada itseäni liikkeelle. Mun toimintakyky ennen Voxran (lue täältä) aloittamista on ollut erittäin huono. Ennen kesälomien alkamista mä sain kiskottua itseni lenkille. Aloitin maltillisesti ja olin tyytyväinen itseeni. Kuitenkin syömishäiriö ääni heräsi heti ja mun oli joka päivä voitettava edellinen suoritus. Lenkit pitenivät joka päivä ja mä olin taas hullun väsynyt. Mun oli pakko lopettaa. Jostain syystä mun pää sanoi, että ei mitään lenkkiä ja parempi kuin huonompi suoritus.

Tästäkin puhuttiin fysioterapeuttini kanssa. On hullua miten jo pieni asia triggeröi pakkoliikunta-ajatukset. Sain haasteen heinäkuulle: liikkua ilman kelloa, joka laskee matkan ja kalorit. Kävellä vaikka kymmenen minuuttia. Sen aikaa kun se tuntuu hyvältä. Yritän ottaa tämän haasteen vastaan, vaikka se tuntuu täysin mahdottomalta. Liikkua omaksi iloksi eikä sen takia, että tulokset voi dokumentoida ja niitä voi vertailla.

Tasapainoon

Tasapainoon on pitkä matka. Lähes jokaisella osa-alueella elämässä mun ajattelu on mustavalkoista. Mustaa ja valoista ilman harmaan sävyjä.

Lasten innostuksesta johtuen ollaan käyty pelaamassa frisbeegolffia, jossa tulee käveltyä ja liikuttua puoli vahingossa. En laita kellosta treeniä päälle sitä pelatessa. En kyttää askeleita. Keskityn vain siihen, että tehdään ja liikutaan yhdessä. Tähän mennessä tämä on sujunut hyvin.

Tässä tekstissä olen jättänyt tarkoituksella pois numerot, treenimäärät, ruokamäärät, kilot. En halua triggeröidä ketään toipumassa olevaa tai saada aikaan syömishäiriöisten välistä kilpailua, joka valitettavasti yleistä ja voi saada aikaan jonkun oireilun pahenemisen. Ida

Seuraa instaramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.