Fitnessurheilu ja syömishäiriö

Jaa tämä kirjoitus:

Irtisanoin kuntosalijäsenyyteni tänä kesänä hyvin pian sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran alkanut puhua ammattilaisille syömishäiriöstäni. Se oli tavallaan ensimmäinen askel, jonka itse otin kohti paranemista ja tasapainoa.

Mulla on melko pitkä treenitausta. Olen ollut jäsenenä lähes jokaisella Seinäjoen kuntosalilla ja päätös salitreenien lopettamisesta oli samaan aikaan voimauttava ja pelottava. Mä olen mustavalkoisena ihmisenä noudattanut jokaista ruoka- ja treeniohjelmaa gramman tarkkuudella. Se on ollut pakkomielteistä, kaukana liikunnan ilosta. Ruokaohjelmat olivat mulle tapa toteuttaa syömishäiriökäyttäytymistä hyväksytysti. Samalla tavalla, kuin vegaanihaaste.

En syönyt oikeastaan mitään, mikä ei olisi ensin mennyt puntarin kautta. En luottanut silmämääriseen arvioon tai desimittaan. Kaikki piti punnita

Jokainen ruokaohjelma ja jokainen treeni ruokki mun syömishäiriötä vaan lisää. Treeni ilman kalorikulutuksen seurantaa, oli turha treeni. Jos viikon viimeinen treeni jäi välistä, oli koko viikko ollut turhaa. Mua ahdisti. Mä ahdistuin siitä, etten mä pystynyt jatkamaan täydellistä linjaa kovin pitkään kerrallaan. Elämässä piti olla muutakin, mutta tuntui että työt ja lapset vain häiritsivät mun tavoitteiden toteutumista.

Koko perheen yhteinen harrastus?

Ulkoilut lasten kanssa oli mulle urheilua. Lapsi olkapäille ja kyykättiin, kunnes Emma kyllästyi istumaan hartioilla

Salilla oli lapsiparkki, jossa meidän lapset onneksi viihtyi hyvin ja he viettivät siellä paljon aikaa. Yleensä neljänä päivänä viikossa. Yhteisen ulkoilut olivat suorittamista ja yritin kuluttaa mahdollisimman paljon kaloreita lasten kanssa leikkiessä.

Meidän isoin ero oli se, että Topias treenasi rakkaudesta lajiin. Mä treenasin, koska mun oli pakko.

Kilpailu

Nora Yrjölä kertoo omia kokemuksiaan MTVuutisissa:

Kun keho ei saa ravintoa, alkaa oravanpyörä: ylikunnon merkit, neljän tunnin yöunet ja ylikierroksilla juostut aamulenkit. Joskus näläntunne katoaa kokonaan. Samalla niveliä särkee ja on kylmä.

– Tätä voisi rinnastaa anorektikon oireisiin. Joskus, kun istuin tuoliin, takapuolen luut ottivat penkkiin. Siinä on anoreksian portilla. Kun nykyään katsoo kuvia, kehitys on mennyt hurjempaan suuntaan. Tyttöjen naamasta näkee, että he ovat aivan rasvattomia. Rasvaprosentit alkavat olla varmaankin reilusti alle yhdeksän

Itse en ole koskaan kilpaillut, tai ollut edes lähellä sellaista kuntoa jossa lavalle menosta voisi haaveilla. Mietin sitä kyllä paljon ja se oli yksi unelma. Fitnessurheilusta puhutaan paljon “sallittuna syömishäiriönä” ja itse olen asiasta samaa mieltä. En tarkoita, että kaikki fitnessurheilijat olisivat syömishäiriöisiä, mutta syömishäiriön riskiä se lisää huomattavasti. Syömishäiriö on myös helppo piilottaa ruoka- ja treeniohjelmien taakse. Pippa Laukka kertoo blogissaan

Kokemukseni mukaan noin neljäsosalla fitnessurheilijoista on syömishäiriötausta. Usein kuulee virheellisesti puhuttavan, kuinka ”fitness paransi anoreksian”. Lääkärinä näen, että vakavasta syömishäiriöstä paraneminen vaatii moniammatillisen, usein vuosia kestävän hoidon ja yleensä tiiviin terapian. On epäuskottavaa että fitness noin vain parantaisi syömishäiriötä, pikemminkin kyseessä on mielenterveyshäiriön muuttuminen riippuvuussuhteesta toiseen.

Noin 10%:lle kehittyy syömishäiriö fitnessharrastuksen myötä. Syömishäiriö alkaa usein kisadieetin jälkeen, kun kiellettyjen ja sallittujen ruokien raja häipyy ja aletaan syödä kauan himoittuja herkkuja. Kurinalaisen kisadieetin aikana vallalla ollut kontrolli väistyy ja tilalle tulee syyllisyys herkkujen ja kiellettyjen ruokien syömisestä.

Syömishäiriöitä hoitavana urheilulääkärinä näen, että on henkilöitä joille fitness ei sovi. Näitä ovat syömishäiriöiset ja syömishäiriötaustan omaavat, itsetunnoltaan heikot, perfektionistiset ja muiden hyväksyntää hakevat henkilöt. Fitnessurheilu ei myöskään sovi alle kaksikymppisille tytöille, joiden kehon rakentuminen on vielä kesken ja jotka altistuvat fitnessissä luuston ja hormonitoiminnan häiriöille, jotka saattavat nuoruuden harrastuksen myötä koitua elinikäisiksi lapsettomuuden ja osteoporoosin kaltaisiksi tiloiksi.

Muutoskuvat

Muutoskuvien ottaminen oli mulle pakkomielle. Jokainen kuva piti tarkkaan katsoa läpi ja etsiä ne pienetkin muutokset. Vaaka vaihtui mittanauhaan, koska lihas painaa enemmän.

Jokaisessa kuvassa mä ällötin itseäni. Etsin pieniäkin merkkejä siitä, että jotain kehitystä olisi tapahtunut. Jos en löytänyt niitä tarpeeksi, se tarkoitti etten treenaa tarpeeksi tai syön liikaa.

Kun nyt vuosia myöhemmin katson näitä kuvia, mä antaisin mitä vain, että olisi tuossa kunnossa. Silloin en osannut sitä arvostaa. Tähän vaikuttaa varmasti mun kehonkuvan vääristymä, josta kerroin aikaisemmassa postauksessani. Nykyään mä osaan jo vanhoista kuvista sanoa, etten näytä niin pahalta, mutta nykyhetki on aina ollut ongelma. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä.

Mitä nyt?

Salitreenien lisäksi olen joogannut jo vuosia. Siinä olen ymmärtänyt, ettei kulutetuilla kaloreilla ole väliä, vaan sillä miltä itsestä tuntuu. Joogan ohelle olen löytänyt myös tankotanssin. Tankotanssissa kaikkein vapauttavinta on, että kelloa ei saa pitää kädessä. Mä keskityn tekemiseen, en kulutettuihin kaloreihin ja sykkeeseen.

Mä en ole fitnessurheilua vastaan. Toisille se sopii ja toisille ei. Muissakin ulkonäkökeskeisessä lajeissa riski syömishäiriölle on suurempi. Sairastumiseen ei kuitenkaan aina tarvita edes riskitekijää.

Seuraa instagramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.