Eikö mua edes hävetä?

Blogi on mulle henkireikä. Mun tavoite on ollut olla rehellinen ja kirjoittaa siitä mitä muut ei kirjoita. Mä olen saanut yllättävän vähän paskaa niskaan ja sekin vähä on ollut yllättävän helppo suodattaa. Miksi siitä, että päivittää myös ne huonot hetket saa negatiivista palautetta? Miksi ihmisten on vaikea kestää sosiaalisessa mediassa myös ne vaikeat hetket? Mihin perustuu kommentit, että tulen katumaan rehellisyyttäni myöhemmin?

Tämä on mun elämä hyvine ja huonoine hetkineen. Blogin perustamista edeltävä aika ja aika sen jälkeenkin on ollut sattuneesta syystä melko negatiivispainotteista. Mä olen saanut tänä aikana mielettömän määrän hyvää palautetta, joten satunnaiset negatiiviset palautteet ei pysäytä mua. Mikään ei pysäytä mua.

Todellisuus ei ole vain hyviä hetkiä

Jokaisen elämään kuuluu vaikeita aikoja. Toiselle enemmän ja toisille vähemmän: harvoin tasaisesti jokaiselle. Kun universumi päätti jakaa paskaa ihmisten elämään, valitettavasti joidenkin kohdalla lipsahti vähän liikaa. Miksi nämä epäonniset eivät saisi kertoa epäonnestaan? 

Tällä hetkellä ollaan koko perhe lomalla Levillä, mun ultimaattisessa happy placessa. Meidän lomaan on kuulunut paljon hyviä hetkiä, mutta ei se perus lapsiperhearki muutu miksikään, vaikka sijainti vaihtuu. Samat tappelut käydään läpi joka päivä, vaikka ollaankin kaukana kotoa. 

Some antaa monesta asiasta väärän kuvan. Kerrotaan niistä ihanista hetkistä, mutta vastoinkäymiset jätetään kertomatta. Sen takia monen somesta tulee ajatus; miksi muiden elämä on täydellistä? Vastaus kysymykseen: ei se ole. 

Perhelomalla

Tämä reissu vaatii multa paljon enemmän kuin kotona olo. Pienessä mökissä on vaikeampi eristäytyä. Vaikeampi olla omassa kuplassa ja rauhoittua. Lapsille pitäisi järjestää normaalia enemmän sirkushuveja ja sirkushuveista huolimatta tapellaan. Mua lohduttaa tietää, ettei me olla ainoa perhe, jonka lomat kuluu näin. Jos mä pystyn antamaan jollekin samaistumisen tunteita, blogi on tehnyt tehtävänsä. 

Mä tunnen syyllisyyttä siitä, että lomailen sairaslomalla. Itse saan toivoa siitä, että nyt mä olen jo sellaisessa kunnossa, jotta voin lähteä ja edes hetkittäin nauttia maiseman vaihdosta. Eilen sain puhelun lääkäriltäni psykiatrian polilta. Mä en viitsinyt sanoa missä mä olen. Mua pelottaa se, että mun ajateltaisiin parantuneen kun kerran poistun kotoa ja vielä näinkin kauas. Koska mä olen edelleen kaukana parantuneesta. Tämän viikon tsemppauksen jälkeen mä tiedän olevani kuollut seuraavan viikon. 

Syyllisyys on myös yksi asia, joka sai mut lähtemään. Mä en halua mun sairauden määrittelevän lasten lapsuutta. Haluan kaikesta huolimatta yrittää tarjota niille mahdollisimman normaalin lapsuuden. 

Loppujen lopuksi

Saamani palaute ei tule muuttamaan päivityksiäni sosiaaliseen mediaan ja tai blogiin. Kaikki jatkuu samanlaisena. Hyvinä ja huonoina päivinä, ilman katumusta. Voisin sanoa, ettei palaute mene tunteisiin, mutta se ei ole totta. Mä olen laittanut itseni likoon, joten otan tietoisen riskin jokaisen tekstini kanssa. Rehellisyys siis jatkuu ja mä aion nauttia lomasta.