Mä olen aina rakastanut lävistyksiä ja tatuointeja. Korvien venyttämisen olen ensimmäisen kerran aloittanut ehkä 11 vuotiaana. Pian sen jälkeen korviksia alkoi tulla tasaiseen tahtiin lisää korvien täydeltä, turvallisesti hakaneulalla tehtynä (en suosittele kenellekään). Mä vihasin mun korvia. Mun korvat oli rumemmat kuin kenenkään muun ja mä olin siitä varma. Mä tiesin niiden olevan oudon muotoiset ja kunnon hörökorvat.
Olin kuullut jostain lauseen ”älä peitä vaan korosta”. Koska en päässyt korvistani eroon päätin korostaa niitä. Nykyään lävistyksistä on jäljellä enää pieni osa ja 20mm venytykset, joita olen ajatellut vielä venyttää joku päivä lisää. Korvien jälkeen tein saman mun nenälle, koska olen edelleen vakuuttunut siitä ettei kenelläkään voi olla yhtä rumaa ja kamalaa nenää. Korut vie huomion siltä, miltä mun nenä oikeasti näyttää. Myös entiset poskilävistysten arvet kertoo samaa asiaa.
Kasvojen tatuoinnit kertovat myös samaa tarinaa, vaikka tajusinkin sen vasta jälkeenpäin, että mä haluan huomion kiinnittyvän niihin eikä mun kasvonpiirteisiin.
Mä on vihannut ulkonäköäni aina ja nykyään se aiheuttaa mulle ahdistusta, jolloin haluan piiloutua koko maailmalta, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä mua. Joskus ajattelin tämän olevan vain vaihe, mutta tämä vaihe on kestänyt omien muistikuvieni mukaan yli 20 vuotta. Kuulemma tämä ei ole normaalia. Mulle se on aina ollut.
Tällä hetkellä psykologilla on epäilys, että saattaisin kärsiä dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä eli bdd:stä. Terveyskirjasto kertoo aiheesta seuraavaa:
”Dysmorfisesta ruumiinkuvan häiriöstä kärsivä henkilö on vakuuttunut oman ulkonäkönsä epämuotoisuudesta, viallisuudesta tai rumuudesta. Epäily omaan ulkonäköön liittyvästä poikkeamasta voi liittyä mihin ruumiinosaan tahansa; useimmiten kyseessä on kuitenkin jokin ulospäin näkyvä ruumiinosa. Ruumiinkuvan häiriö alkaa yleensä murrosiässä tai nuorella aikuisiällä. Usein oirekuva kestää vaihtelevalla voimakkuudella jopa vuosia. Ahdistuneisuus omasta ulkonäöstä on usein psyykkisesti erittäin kuluttavaa ja voi luonnollisesti häiritä myös parisuhteen toimivuutta.”
Mun tapauksessa ruumiinkuvan häiriö olisi alkanut oireilla jo lapsena. Kun mietin elämääni taaksepäin, muistin hetken kun oon kävellyt kouluun ehkä kymmenen vuotiaana. Mietin matkan miltä tuntuisi olla parempi. Laihempi. Fiksumpi. Tottelevaisempi. Kauniimpi. Muistan katselleeni ekaluokan luokkakuvaa ja miettinyt, miksi juuri minä olen se kaikkein rumin ja lihavin. Tämän häiriön olemassa olon ja sen, että juuri minä voisin kärsiä siitä, olen tajunnut vasta osastojaksoni aikana. Mun psykologiset tutkimukset on vielä kesken. Ne pitäisi saada loppuun ensiviikolla. Sen jälkeen lääkäri tekee diagnoosit ja mä saan vihdoin tietää, mikä mua oikeasti vaivaa.
Toi sairaus ei oo kovin tunnettu Suomessa, ei ilmeisesti vieläkään voi saada edes diagnoosia siitä täällä. Mulla(kin) on ton sairauden kaikki oireet. Meikkaan monta tuntia, että voin mennä kävelylle, ja sit en meekään, koska en näytä tarpeeksi siedettävältä. Sit jos joskus meenkin, niin paniikkioireilua tulee, erityisesti jos joku kattoo mua päin (tosin nykyään harvemmin uskallan ees kattoa, että kattooko joku mua jos kävelen ohi). En haluis olla edes kaunis, vaan normaalin näköinen. Rajottaa elämää niin paljon, oon niin kyllästynyt! Sussa ei kuitenkaan oo mitään vikaa, vaikka tiedän miltä toi kuulostaa – en mäkään usko, jos mulle noin sanotaan. Tsemppiä sulle ja toivottavasti päästään molemmat tästä kamalasta sairaudesta eroon joskus. Kesä tulee ja on niin kaunista, ois ihana nauttia siitä eikä olla piilossa. On niin vangittu olo.