Kaikki tapahtui ikäänkuin vahingossa. Mä en ollut suunnitellut hakevani apua. Tiesin sairastavani syömishäiriötä ja tiesin ettei kaikki ole omassa hallinnassani. En kokenut itseäni riittävän sairaaksi hakemaan apua. Pelkäsin, että koska olen ylipainoinen, ei mua otettaisi tosissaan. Syömishäiriö tuo suurimmalle osalle mieleen alipainon ja anoreksian, vaikka syömishäiriöisistä alle 10% on alipainoisia.
Pelkäsin hakea apua ja välillä annoin syömishäiriölle kaiken vallan, jolloin olin päiviä syömättä. Sillon ajattelin, että haen apua heti kun olen edes normaalipainoinen. Sitä päivää ei edelleenkään ole tapahtunut, mutta mä olen saanut apua. Kaikki on edelleenkin vielä alussa, mutta mulla on jonkinlainen toivo parantumisesta tai edes siitä, että saisin hallinnan takaisin itselleni.
Työterveyshoitajan käynti
Toukokuussa 2020 mulla oli aika työterveyshoitajalle, ihan rutiiniterveystarkastusta varten. Työkaverit olivat käyneet omat käyntinsä jo alkuvuodesta. Mä olin lykännyt omaa käyntiäni viimeiseen asti. Tiesin, että puheeksi tulee paino. Pelkäsin hoitajan mahdollisia huomautuksia siitä, että painoa pitäisi pudottaa.
Istuin odotustilassa ja mua jännitti niin että kädet tärisi. Pelkäsin ihan hulluna mennä vastaanottohuoneeseen. Katsoin kelloa ja tarkistin puhelimesta vastaanottoajan monta kertaa. Toivoin, että olisin paikalla vääränä päivänä tai että mut olisi unohdettu. Toivoin, että järjestelmässä olisi joku virhe, jonka takia mua ei kutsuttaisikaan sisään. Halusin juosta pakoon, mutta joku auktoriteetin pelko sai mut istumaan paikoillani ja odottamaan, että mut pyydetään sisään vastaaonttohuoneeseen.
Toiveista huolimatta ovi aukesi ja hoitaja pyysi mut huoneeseen. Ensin puhuttiin siitä miten jaksan töissä? Hyvin. Millainen työilmapiiri on? Hyvä. Miten mun jaksaminen muuten? Vaihtelevaa, mutta pärjään. Eihän mulla mikään ole.
Otin painon itse puheeksi, koska en kestänyt enää odottaa. Pitäisi varmaan saada painoa alaspäin, sanoin hoitajalle. Hoitaja vastasi, ettei tuo nyt vielä mikään hälyttävä ylipaino ole. Sanoin, että se on niin vaikeaa, koska kaikki lähtee heti lapasesta. Aloin kertoa hoitajalle asioita, joista en ole koskaan puhunut ääneen. Kerroin siitä, kun kaikki alkoi ollessani vielä lapsi. Hoitaja kuunteli ja kysyi haluanko lähetteen ravitsemusterapiaan ja psykologille.
Ravitsemusterapiaan aika varattiin heti. Psykologin lähetteestä sanoin, etten varaa vielä aikaa. Jään miettimään uskallanko. Mä en odottanut hoitajan ottavan mua tosissaan. Jälkeenpäin mua hävetti kaikki mitä olin puhunut. Liioittelinko? Olenko mä oikeasti noin sairas kuin kerroin olevani? Mä olin tiennyt jo kauan sairastavani, mutta avunhakeminen tuntui liian suurelta askeleelta. Kuitenkin mä olin mukavalle työterveyshoitajalle kertonut juuri kaiken, eikä mua naurettu pihalle, mitä pelkäsin. Mut otettiin tosissaan ja tarjottiin apua. Loppu oli kiinni musta itsestäni. Otanko mä tarjotun avun vastaan.
Aktiivista syömishäiriökäyttäytymistä
Ravitsemusterapeutin käynti oli noin viikkoa myöhemmin. Mua jännitti oven ulkopuolella yhtä paljon kuin työterveyshoitajan odottaminen. Ehkä jopa enemmän. Pelkäsin, ettei mua uskottaisi. Pelkäsin, että mun lähetettä katsotaan nenänvartta pitkin ja ihmetellään miksi mä edes olen täällä.
Ennen jokaista käyntiä, mulla on edelleen pelko siitä, ettei mua uskota. Sairastan välillä suurta huijarisyndroomaa oireideni kanssa. Pelkään, että yhtäkkiä joku ammattilainen toteaakin, ettei mulla ole mikään. Kaikken pahin tämä pelko on syömishäiriöön liittyvillä käynneillä. Kuitenkin ravitsemusterapeutti otti mut tosissaan. Hän totesi, että mun syömishäiriökäyttäytyminen on edelleen aktiivista ja mun pitäisi ehdottomasti varata aika psykologille, jonka sitten teinkin. Varasin ensimmäisen ajan kuukausien päähän, että saisin totutella ajatukseen.
Vaikka pelkään jokaisella käynnillä sitä ettei mua uskota, silti mut on otettu aina tosissaan. Lääkärin aamenen saaminen bulimiadiagnoosille helpotti tätä pelkoa. Koin, että nyt olen oikeutettu apuun. Nyt olen ihan oikea syömishäiriöinen, joka voi toipua.
Masennusoireiden tunnistamisen myötä mun syömishäiriöoireilu on pahentunut. Jokaisesta suupalasta kärsin huonommuuden tunnetta. Neuvottelen päässäni asuvan syömishäiriöminän kanssa jokaisen aterian. Syömishäiriöminän sääntöjen rikkominen johtaa ahdistukseen, josta on vaikea päästä eroon. Päässäni olevat säännöt vain ovat sellaisia, että niitä on mahdoton noudattaa. Syömishäiriöminän reaaliteetit ovat totaalisen hukassa.
Seuraa instagramissa ja facebookissa
