Anoreksia, bulimia ja painonvartijat

Jaa tämä kirjoitus:

Mun syömishäiriö oireilu on alkanut 11 vuotiaana. Se alkoi satunnaisena oksenteluna. Ehkä se oli alkanut jo aikasemmin. Kun olin alle 10 vuotias, molemmat vanhempani alkoivat noudattaa painonvartijoiden ohjeita. Siinä jokaiselle ruualle oli määritelty pistemäärä ja pisteitä sai syödä tietyn määrän päivässä. Mä luin puoliksi salaa jokaisen ohjeen läpi. Erityisen tarkasti yritin opetella ruuat, joissa pisteitä oli 0. Ruuat, joita saa syödä niin paljon kuin haluaa. Silloin mä rakastuin appelsiineihin. Vitamiineja ja 0 pistettä. Niistä ei edelleenkään tule ruoka-ahdistusta, vaikka söisin koko pussin.

Kehopositiivisuus on asia, mitä yritän opetella. Silti mä pelkään joka kerta, kun julkaisen tälläisiä kuvia. Mä näen itseni eritavalla kuin muut, mutta mä yritän.

Mä yritin opetella pistemääriä ja laskin niitä salaa, yrittäen saada mahdollisimman vähän pisteitä. Erityisen hyvin muistan miesten ohjeiden mukana tulleen mustan, paksun kirjan. Siinä pistemäärät oli lueteltu tuotemerkkien mukaan ja mukana oli myös joidenkin ketjuravintoloiden aterioiden pistemäärät. Mä en koskaan kyllästynyt siihen kirjaan. Selasin pistemääriä ja kauhistelin. 

Koulussa mä arvioin paljonko kouluruuassa on pisteitä. Ruoka ei ollut ruokaa. Se oli pisteitä. Nyt mä olen unohtanut pisteet. Ne on unohtuneet kalorien tieltä. Silti edelleen greipit ja appelsiinit on turvallista syötävää. 

Mä en syytä mistään mun vanhempia, enkä painonvartijoita. Silloin aika oli erilainen. Oli ok puhua laihdutuksesta, eikä kukaan sanonut ettei lasten kuullen saa puhua aiheesta. Kehopositiivisuus ja elämänmuutos ajatukset tuli vasta kauan sen jälkeen. 2000-luvun alkupuolella laihdutettiin avoimesti. Sana laihdutuskuuri on ollut jo kauan melkein kirosana. Silloin se oli normaalia. 

Tämä tuo mulle tietoisuuden siitä, miten kauan syömishäiriöt on ollut osa mun elämää. Mä olen ajatellut että mä olen sairastanut bulimiaa. Psykologi sanoi, että mun kertoman perusteella mun oireilu yläasteikäisenä, kun syömishäiriö on ollut eniten pinnalla, on ollut enemmän anoreksiaa kuin bulimiaa. Mä painoin alimmillani juuri ja juuri 50 kg ja olin yhtä pitkä kuin nytkin eli 173 cm. Silti mä pidin itseäni lihavana. Ällöttävänä. Mä liikuin, paastosin ja jos söin, oksensin. Mä peitin sen kaikilta. Piilottelin sitä viimeiseen asti ja kielsin kaiken. Kun mun paino nousi, mä ajattelin parantuneeni bulimiasta. Kuitenkin se oli kaukana siitä. En mä ole koskaan osannut syödä normaalisti. Mä olen tuplannut painoni siitä, mitä se alimmillaan oli. Mua hävettää myöntää se. Mä häpeän itseäni ja tiedän tarvitsevani apua.

Tutkin diagnostisia kriteerejä duodecimista. Suurin ero on paino. Anoreksian kriteereissä on painoindeksi raja. Bulimian kriteereissä ei. Laihuushäiriö (anorexia nervosa) (F50.0) ja Ahmimishäiriö (bulimia nervosa) (F50.2) diagnostisissa kriteereissä on paljon samaa. Näiden perusteella mä olisin varmaan saanut diagnoosiksi anoreksian, jos yli kymmenen vuotta sitten olisin ottanut apua vastaan.

Tällähetkellä mun diagnoosi on F50.2 eli bulimia. Kaikkein vaikeinta mulle oli pyytää apua ylipainoisena syömishäiriöisenä. Mä pelkäsin ettei mua uskota tai oteta tosissaan. Kuitenkin se pelko on osoittautunut turhaksi. Kukaan ei ole kyseenalaistanut mun syömishäiriötä. Paino on vain yksi oire diagnostisissa kriteereissä ja siinäkin vain anoreksian kohdalla. Anoreksia on syömishäiriöistä harvinaisimpia, mutta silti tunnetuin. Monen mielikuva syömishäiriöstä liittyy anoreksiaan. Anoreksia näkyy eniten päällepäin ja ehkä siksi se on päässyt eniten ihmisten tietoisuuteen, kun puhutaan syömishäiriöistä. Paino on vain yksi oire. Syömishäiriötä ei aina voi nähdä ulkonäöstä. 

16. Lokakuuta

Jos haluat saada tiedon uusista postauksista, laita instagramissa seurantaan @idamoihei

Jaa tämä kirjoitus:

2 kommenttia artikkeliin “Anoreksia, bulimia ja painonvartijat

  1. Ihana kun kirjoitat rehellisesti tärkeistä aiheista! Täällä toinen jota ei enää punnita neuvolan vaa’alla. Ihan hyviä mekin ollaan ❤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.