Mulla on kaksi lasta. Ekaluokkalainen tyttö ja pian viisivuotias poika. Elämä on välillä kaaosta. Nyt osaan yhdistää sen mun ADHD:n piirteisiin ja epävakaaseen persoonallisuuteen. Välillä ollaan menty lujaa. Ollaan tehty paljon reissuja ja tehty asioita etukäteen suunnittelematta. Välillä ollaan menty Hoplopissa lapset edellä ja minä perässä tuntikausia. Välillä mä en ole jaksanut nousta sohvalta tai sängystä, kuin laittamaan nopeasti jotain syötävää ja mennyt takaisin makaamaan. Kaikki on ollut mustavalkoista ja lasten on välillä ollut vaikea pysyä mun perässä. Myös lasten isän, Topiaksen on välillä ollut vaikea pysyä mun perässä tässä perhe-elämän kaaoksessa.
Raskausaika
Emma syntyi kun olin juuri täyttänyt 20 vuotta. Raskausaikana mun oli aluksi vaikea hyväksyä muutokset kehossani. Alkuraskaudesta mun paino laski. Jaksoin ihmetellä sitä ääneen neuvolantädin kanssa, joka vain totesi, että vauva kyllä ottaa omansa. Oikeasti mä en vain syönyt, en kestänyt sitä, kun paino nousi. Kun vatsa alkoi kasvaa ja mä näytin omastakin mielestäni siltä, että olen raskaana, en vain lihonut, mä pystyin hyväksymään painon nousun. Pystyin käyttämään tiukkoja vaatteita, että vatsa pääsi esille. Tiukkoja vaatteita, joita mä en ollut pystynyt käyttämään ennen raskautta. Sama tarina toistui kaksi kertaa. Molempien lasten ja molempien raskauksien kohdalla.
Synnytyksen jälkeen mun oli taas vaikea hyväksyä kehoni. Se ei tuntunut omalta. Kuvaan astuivat pitkät vaunulenkit ja vähäinen syöminen. Molempien raskauksien jälkeen pudotin painoa nopealla tahdilla kymmeniä kiloja, jotka myöhemmin lihoin takaisin korkojen kanssa. En ole koskaan pystynyt pysymään samassa painossa kauaa. Se on aina jojoillut, vaihdellut paljon. Nyt mä painan enemmän kuin koskaan. Enemmän, kuin kummallakaan kerralla juuri ennen synnytystä. Mun on mahdoton hyväksyä se.
Lasten ruokailu
Lasten ruokailemiseen liittyvien asioiden suhteen mä olin pitkään lähes hysteerinen. Lasten oli pakko syödä kolmen tunnin välein ja kaikki ruuat oli valmistettava itse. Mä käytin molempien vauvavuoden aikana lukemattomia iltoja keittäen kanaa ja bataattia, jotta ruoka olisi varmasti terveellistä. Se oli mulle ylpeyden aihe, mä tein vauvan ruuat itse. Lasten kasvaessa mä olen rauhoittunut. Molemmat ovat normaalipainon alarajalla ja meillä leivät voidellaan nutellalla, syödään suklaamuroja ja karkkipäivät venyvät joskus karkkiviikoksi.
Lasten aikana mä yritän syödä mahdollisimman normaalisti. Viikonloppuisin koko perhe syö yhdessä. Mä nousen syömään kun käsketään. Tällä hetkellä en syö mitään oma-aloitteisesti ja toivon, etteivät lapset huomaa sitä. Mun pahin pelkoni on se, että opettaisin heille syömishäiriön, että lapset näkisivät mun epäterveen syömiskäyttäytymisen ja pitäisivät sitä normaalina. Kopioisivat sen. Lapset on syy, miksi mä en vedä kaikkea överiksi. Ne on syy, miksi mä vielä yritän.
SEURAA INSTAGRAMISSA
Tuo on hyvin totta lasten vuoksi repeääihman mitä vain ja piilottaa epäterveen käytöksen. Ja ne on syy jaksaa.
Täysin totta ❤️