Aika kuluu masennuksesta huolimatta

Jaa tämä kirjoitus:

Olen ollut kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä 13 päivää. Poissa työelämästä yli vuoden ja edessä on vielä ainakin ensivuoden syksyyn asti aikaa toipua.

Viime syksynä kun jäin ensin kuukauden mittaiselle sairaslomalle tuntui, että koko elämäni pysähtyi. Kun yhtäkkiä havahduin tilanteeseen jossa olen ollut vuoden poissa töistä, huomasin ettei elämä olekaan pysähtynyt. Vain minä olin pysähtynyt ja kaikkien muiden elämät jatkuivat ja aika kului huolimatta siitä, etten itse pysynyt enää mukana.

Maailma muuttuu minä en

Vaikka itse kuluneen vuoden aika mikään ei ole tuntunut oikeastaan miltään, muut ovat eläneet elämäänsä ja iloinneet syntymäpäivistä, juhlapyhistä ja lomista. Se, että itse olen sairastunut, ei tarkoita sitä ettei elämä jatkuisi eteenpäin.

Vaikka ajattelin olevani edelleen vaihtopenkillä ilman pienintäkään toivoa päästä takaisin kentälle, on silti elettävä mukana muiden elämässä. Vaikka haluaisin jäädä ikuisiksi ajoiksi sängyn pohjalle, on sieltä silti noustava ja yritettävä olla äiti, puoliso ja ystävä. Muiden elämä ei pysähdy. Aika ei pysähdy, se vain kulkee liian lujaa, että ehtisin mukaan jokaiseen käänteeseen.

En ole koskaan ennen ollut näin kiitollinen lähipiiristäni, perheestä ja lapsista. Turvaverkosta, joka pakottaa mut liikkeelle. En tiedä missä olisin ilman tätä turvaverkkoa, joka tekee elämästä sen arvoisen, ettei sitä voi heittää pois.

Eilen juhlittiin esikoiseni 8v syntymäpäiviä. Aika todellakin menee eteenpäin, vaikka itse en sitä huomaa. Kaiken tämän keskellä lapset kasvavat ja vuodenajat vaihtuvat. Oman ahdistukseni ympärillä ovat lapset, mun omat lapset ja heidän lapsuutensa.

Vuosi on pitkä aika ja se, että ”äiti on nyt vähän väsynyt” on muuttunut lapsille normaaliksi arjeksi ja tunnen siitä mieletöntä syyllisyyttä. Tämä on mun lasten lapsuus ja mä yritän pysyä perässä.

Pettymysten tuottamisen sietäminen

Omahoitajani ansiosta olen päässyt tunnesäätelyn ongelmissani hieman eteenpäin. Suurimmaksi osaksi ahdistus johtuu siitä, että pelkään tuottavani ihmisille pettymyksen. En enää pelkää itse pettyväni. Olen löytänyt lohdullisen asenteen, että kun ei odota mitään, ei tarvitse sietää pettymyksiä.

Eniten pelkään tuottavani pettymyksiä muille. Koen olevani lähipiirilleni, etenkin lapsille, velkaa kuluneesta vuodesta. Koen tarvetta jotenkin hyvittää sitä, etten ole ollut läsnä ja etten vieläkään pysty tarjoamaan lähipiirilleni normaalia elämää.

Perheemme kasvoi yhdellä jäsenellä muutama päivä sitten.

Jos tätä syyllisyyttä miettii eri lähtökohdista, tuntisinko samaa syyllisyyttä, jos olisin jonkun fyysisen vamman tai sairauden takia ollut vuoden poissa pelistä? En usko, että ainakaan näin paljon kuin nyt. Enhän minä ole itse valinnut sairastua. En ole itse valinnut sitä, koska seinä tulee vastaan. Masennuksen voi peittää vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa voimat loppuvat, eikä sekään ole oma valinta.

Jaa tämä kirjoitus:

1 kommentti artikkeliin “Aika kuluu masennuksesta huolimatta

  1. Ole armollinen itsellesi kukaan ei halua masennusta elämäänsä ja on hyvä että työskentelet siitä pois.. Ajan kanssa se helpottuu laimenee ja menee jopa ohitse.. ja lapset ymmärtää tosi paljon kunhan heille selitetään asioita miksi äiti on väsy jne.. itselläkin krooninen sairaus ja lapsia..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.