6 syytä hakea apua

Jaa tämä kirjoitus:

Päivä on pidentynyt jo paljon. Täällä Etelä-Pohjanmaalla aurinko nousee 7:55 ja laskee 17:26. Kaamosaika on ohi ja kaamosmasennuksen pitäisi alkaa pikkuhiljaa väistyä. Mitäs sitten, jos päivä pitenee ja valon määrä lisääntyy, mutta mieliala ei alakaan kohentua. Valosta huolimatta mielessä on yhä pimeää. Vaikka päivän pituus on jo melkein 10 tuntia, olo on edelleen masentunut. Mieliala on edelleen matala.

Pakokauhu

Päivä pitenee, mutta olo ei muutu. Se ahdistaa. Pikkuhiljaa muut alkavat piristyä ja edelleen mä raahaudun eteenpäin epätoivoisen hitaasti. Se tuo mulle kauhua. Mikään ei johdukaan ulkoisista tekijöistä vaan auringosta huolimatta mun aivokemia on edelleen sekaisin.

Aurinkoisina päivinä en iloitse siitä, että aurinko paistaa. Se vain paistaa ärsyttävästi silmiin. On liian kirkasta ja kirkasvalo ei nosta mun mielialaa. Miten silloin kannattaa toimia?

Avun hakeminen

Jälkeenpäin on helppo huudella ja pohtia, miksi en hakenut apua aikaisemmin. Miksi mä annoin itseni mennä niin syvälle ennen kuin suostuin myöntämään itselleni, että jotain on vialla? Mä luulin tämän olevan lähes normaalia. Ainakin ohi menevää.

Jotta kaikkien ei tarvitsisi mennä yhtä pohjalle ja mennä vaikean kautta, listaan asioita, joista mun olisi pitänyt tajuta ettei kaikki ole hyvin. Asioita, joiden kuvittelin olevan normaaleita. Pieni vinkki, alla mainitut tunteet eivät ole normaaleja.

1. Kun mikään ei tunnu miltään

Mä olen havahtunut tähän tunteeseen ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kuvittelin, että aikuisesta ihmisestä kuuluu tuntua tältä. Kaikki on saavutettu, joten minkään ei enää kuulukaan herättää suuria tunteita. Väärin. Jos mikään ei innosta ja kaikki on ihan sama, sille on syy. Se on kaukana normaalista.

2. Kaikki tuntuu liikaa

Toinen ääripää. Pettymykset tuntuvat elämää suuremmilta. Itkettää. Jos kaupassa ei ole oikean merkkistä jogurttia, tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Itselläni tunteet ovat olleen jo kauan jokotai. Joko tuntuu liikaa tai mikään ei tunnu miltään. Tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen sekunneissa. Uskomattoman raskasta itselle ja jokaiselle ihmiselle ympärillä.

3. Aloittamisen vaikeus

Uskoisin olevani oikeassa, kun sanon että jokainen kärsii tästä ajoittain. Välillä on vaikeaa saada itsestään irti. Vaikea aloittaa ja hommat kasaantuvat. Kun asian saa aloitettua menee sieltä missä aita on matalin. Ennen itselle tärkeät asiat ja rutiinit tuntuvat turhilta. Asioilla ei ole enää yhtä paljon merkitystä.

4. Väsymys tai unentarpeen muuttuminen

Mikään määrä unta ei riitä. Aamuisin on entistä vaikeampi nousta ylös. Aamulla herätessä toivoo, että olisi jo ilta ja pääsisi takaisin nukkumaan. Päivät muuttuvat pakottavien asioiden suorittamiseksi. Päivän tehtävät suoritetaan robottimaisesti, ainoana tavoitteena päästä takaisin sänkyyn.

5. Muistiongelmat

Vaikea muistaa asioita niinkuin ennen. Kaikki asiat pitää laittaa ylös tai ne jäävät tekemättä. Tuntuu kuin aivokapasiteetti olisi jo käytetty eikä muistiin mahdu enää mitään.

6. Kiinnostus muita ihmisiä kohtaan hiipuu

Ystävien näkeminen ottaa enemmän kuin antaa. Sosiaaliset tapahtumat tuntuvat ylikuormittavilta. Muiden kuulumiset ei oikeastaan kiinnosta. On vaikea keskustella, koska katso kohta 5.

Hae apua!

Yllämainitut kuusi kohtaa ovat mun omia henkilökohtaisia kokemuksia. Älä diagnosoi itseäsi vaan anna lääkärin tehdä se.

Avun hakeminen ei ole helppo päätös. Usein päässä pyörii ajatus, että tämä menee pian ohi. Ajatus siitä, ettei ole tarpeeksi sairas hakeakseen apua. Kun susta tuntuu ettei kaikki ole hyvin, on turha miettiä onko tarpeeksi sairas. Jokainen ansaitsee apua. Jokainen tarvitsee lepoa.

Mieli ry:n kriisipuhelin voi tarvittaessa auttaa vaikka heti.

Ps. käy lukaisemassa Iltalehden juttu.

Seuraa instagramissa ja facebookissa

Jaa tämä kirjoitus:

2 kommenttia artikkeliin “6 syytä hakea apua

  1. Moikka Ida,
    Löysin jutun sinusta ja tunnistin oman nuoruuteni, ruuhkavuoteni ja sairauteni. Olen 51 vuotias ja kahden jo aikuisen ja yhden lukiolaisen äiti. Sairastuin 34 vuotiaana odottaessa kolmatta lastamme. Vanhemmat lapset olivat 9 ja 7 vuotta.

    Olin pitkiä aikoja sairaalassa ja elämä oli todella haastavaa.

    Miksi kirjoitan sulle on se, että haluaisin jakaa sinulle muutaman hyvän lauseen, joka minulle sanottiin.

    Kipuilin paljon jo ennen sairastumistani ja sen jälkeen siitä pystynkö olla hyvä äiti lapsilleni kun voimat ei riitä, aivot ovat väsyneet jne. Ystäväni kuunteli suruani ja pohdintoja tästä ja sanoi, että riittää kun olen äiti eikä tarvitse miettiä hyvä äiti/huono äiti ajattelun kautta omaa äitiyttä. Tämä oli minulle tärkeä oivallus.

    Jouduin viettää pitkiä aikoja raskauden aikana sekä sen jälkeen sairaalassa vaikean psykoottisen masennuksen vuoksi. Muistan kun viimeisen kerran olin hakeutunut sairaalaan ja olin niin surullinen ja huolissani lapsista. Silloin sairaanhoitaja kertoi minulle tutkimuksesta jossa oltiin seurattu lapsia joiden vanhemmalla on jokin mielenterveyteen liittyvä sairaus. Ja siinä tutkimuksessa oli selvinnyt, että vanhempi joka hoitaa sairauttaan (hakeutuu avun piiriin ja on hoitomyönteinen jne) heidän lapsillaan on suuri todennäköisyys kasvaa tasapainossa aikuisuuteen.
    Tämä rohkaisi minua pysymään hoidon piirissä ja kun katson lapsiani nyt koen, että tämä sairaanhoitajan kertoma asia piti paikkansa ainakin meidän perheen kohdalla.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää ja olen samaa mieltä kanssasi, että näistä asioista on tärkeä puhua. Mahtavaa kun jaksat pitää blogia😊 Itse olen myös avoimesti kertonut omasta tilanteestsni ja olen huomannut, ettö sillä on voinut auttaa muita kanssaihmisiä.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.