1.9.2020

Jaa tämä kirjoitus:
Työterveys psykologin viimeiset ohjeet

Äiti on pitänyt päiväkirjaa aina tai kirjoittanut kalenteriin, mitä sinä päivänä on tapahtunut. Kun Heikinkadulla tyhjättiin ullakkoa, löydettiin äitin kalenteri vuodelta 1994. Yhden päivän kohdalla luki: “postissa tuli Elloksen paketti.” Naurettiin sille niin paljon.

Tänään muistelin sitä ja vertasin sitä “Elloksen pakettia” siihen, mitä mä olen tänne kirjoittanut. Tajusin, että jos päivässä ei ole muuta kirjoitettavaa, kuin Elloksen paketti, elämä taitaa olla ihan hyvää. Mietin, että kun mulla ei ole muuta kirjoitettavaa, kuin postipaketti, silloin mä voin hyvin.

Tänään työterveyspsykologin käynti 3/3. 17.9. mä menen syömishäiriöyksikköön ja mun hoito siellä alkaa. Masennustestin tulos pelottaa, en ennen sitä edes tajunnut miten huonosti mä voin. Kun mikään ei hymyilytä tai naurata. Mä yritän tsempata ja esittää, että olen sellainen kuin ennen. Mä olen siinä tosi hyvä tai tuskin kukaan ajattelee, että mun päässä on näin mustaa.

Kotona mä en jaksa esittää. Kersojen kanssa mä yritän jaksaa ja tsempata, mutta siihen kaikki energia menee. Topiakselle en saa sanottua miten huonosti mä voin. Eilen luulin, että oli hyvä päivä, mutta ei se riittänyt. Mä en pysty antamaan sille tarpeeksi.

Psykologikäynnin lopputulos oli, että huomenna mä menen työterveyslääkärille, koska masennustestin tulos vastaa vaikean masennuksen oireita. Sanoin, ettei testin tulos voi pitää paikkaansa, kun mä olen ihan toimintakykyinen. Psykologi vastasi, että kyllä se pitää paikkansa, jotkut vaan puskee eteenpäin oli olo minkälainen hyvänsä.

Eilen tajusin, ettei mikään oikein tunnu miltään. Oon tunnistanut tämän tunteen ennenkin, mutta yrittänyt olla ajattelematta sitä, koska eihän mulla mikään voi olla. Välillä mä ajattelen, että kuvittelen tämän olon, että lietson itseni tähän tilaan ja sitten nautin siitä pahasta olosta. Että tää olis mulle tekosyy, ettei mun tarvitse tehdä mitään.

Mä tunnen syyllisyyttä siitä, että mä olen kokoajan niin kireä. Mä vain huudan ja raivoan. Haluaisin nauraa. Haluaisin sen tunteen, joka oli viimeksi Tampereelle Julian kanssa. Kun naurattaa niin paljon ja niin hysteerisesti, ettei voi lopettaa.

Mä kävin puntarilla. En ole vielä koskaan ollut näin painava. Tunnen itseni epämääräiseksi möykyksi. Ällöttäväksi kasaksi. Kun hahmotan mun ääriviivat tajuan miten iso mä olen. Sairaalloisen ylipainoinen. En ansaitse ruokaa enää, mutta en voi olla syömättäkään. Kun mä syön, mä en lopeta ennenkuin oon ihan ähkyssä. Silloin pitäisi oksentaa. Mä tunnen taas tarpeen siihen, sen pakkomielteen. Mä kaipaan sitä oloa, kaipaan sitä kun mulla oli vapaus tehdä niin ja kukaan ei huomannut. Kaipaan sitä, kun mulla oli vapaus tehdä niin. Kaipaan sitä oloa, kun pöyrryttää, koska ei ole syönyt. Kaipaan nälkäeuforiaa.

Pahin ristiriita onkin se, että haluanko mä enemmän parantua vai päästä takaisin sinne missä olin pahimmillaan (parhaimmillaan?)

Idan päiväkirja

Pienimmän murun kanssa taas seikkailulla

Seuraa insragramissa

Jaa tämä kirjoitus:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.